Rakkauden resepti

 Sana "rakastua" johtaa mielestäni pahasti harhaan. Se on minusta vain ihastumista joka perustuu usein idealisoituihin mielikuviin toisesta ihmisestä. Ns. huumavaiheen jälkeen toinen alkaakin ärsyttää, koska ei olekaan se ihminen joksi häntä luuli. Onkin oikea ihminen eikä mielikuvitushahmo. Sillä eiväthän mielikuvitushahmot piereskele, puhumattakaan kuorsaamisesta tai nenän kaivelusta.


Huumavaiheen jälkeen on tosi kyseessä. Silloin paljastuu, eroaako idealisoitu mielikuva ja todellisuus toisistaan kenties liikaa, vai pystyykö todellisen persoonan kanssa elämään. Pahin virhe on mielestäni tehdä huumavaiheen aikana isoja päätöksiä kuten mennä naimisiin tai hankkia lapsi- ellei sitten ole megalomaanista arpaonnea rakkauden suurissa arpajaisissa, ja kumppani satukin olemaan oikeasti lähes siedettävä. Ainakin nukkuessaan.


Mitä sitten on rakkaus? Minun näkemykseni rakkaudesta on, että se syntyy hiljalleen vuosien, jopa vuosikymmenien aikana. Se ei ole ehdollista, vaan kuten lastaan rakastavan äidin ja lapsen välillä- katkeamaton tunneside. Se ei kuitenkaan ole tahdosta riippumaton, automaattinen tila, enkä itse usko pyyteettömään rakkauteen. Sanotaan että rakkauden edestä pitää nähdä vaivaa. Minusta se ei ole kovinkaan vaikeaa, tarvitsee vain kohdella muita niin kuin toivoo muiden kohtelevan itseään. Vai miten se nyt olikaan? Niin. Eihän se olekaan helppoa.


Rakkaus on kuin jäinen kallio. Sinne kiipeämisessä kestää ikuisuus, mutta sinne päästyään on levollinen olla. Voi vaikka pieraista, tai näyttää typerältä kun räkäpallero roikkuu nenänpielestä.


Miksi sitten niin moni parisuhde päättyy eroon, rakkaus muuttuu joksikin muuksi. Rakastetusta tulee vihollinen. Miten se tapahtuu? Niin, että unohtaakin seisovansa jäisen kallion laella. Unohtaa, että joka ikinen sana ja teko vaikuttaa kenkien pitoon. Yksikin valhe tai syrjähyppy voi suistaa vauhdilla alas äkkijyrkkää jääpintaa. Ei saa siis unohtaa rakastaa itseään. Sillä jos sen unohtaa, huulilta kirpoaa herkemmin töykeä sana tai sata, ja pari alkaa pikkuhiljaa yhdessä luisua alas kalliolta.

Miten siellä jäisen kallionlaella sitten pysytään? Mikä saa ihastumisen muuttumaan rakkaudeksi, ja rakkauden kestämään?

Ei mikään. Nimittäin yrittämällä. Loppujen lopuksi eroon johtaneet tekijät voivat olla vain sitä että parilla on luonteenpiirteitä jotka eivät sovikaan yhteen. Toinen tai molemmat voivat myös muuttua, tämä tapahtuu usein jos toinen on tai molemmat ovat olleet jotenkin epäkypsiä. Epävarmasta renttuja hyysäävästä naisesta voi tullakin itseään kunnioittava ja rakastava, puolensa pitävä henkisesti vahva nainen, joka ei suostukaan enää mahdollistamaan toisen kehityksen puutteita. Tai sitten toinen voi kuvitella että kumppani paranee vaihtamalla- tosin joskus näin voikin olla. Vaihtoehtoja jäiseltä kalliolta alas suistumiseen on satoja.

Jotain siinä pitää kuitenkin olla. Siinä mikä pitää parit yhdessä. Jos kumppani tuntuu alusta saakka kaiken myös lisäksi myös hyvältä ystävältä,se on hyvä merkki. Pitää myös pystyä kunnioittamaan toista ihmisenä. Ainakaan minä en voisi rakastaa ihmistä jota en sydämestäni kunnoita. Pitää myös voida olla täysin oma itsensä- niin, ihan piereskelyä ja nenänkaivuuta myöten.

Mikä sitten on rakkauden resepti, millä saa liiton kestämään? Siihen tarvitaan liukuesteet kenkiin, jotta pystyy kulkemaan jäistä kalliota ylöspäin. Lisäksi kärsivällisyyttä, ja pyykkipoika. Niin, nenään, niiden pierujen varalta.

Reklamaatio maailmankaikkeudelle

Taas tänä aamuna junassa tuli mieleen yksi lempi-pohdiskelunaiheeni. Katselin kaikkea mitä ihminen on valmistanut ja rakentanut. Kaikki pienetkin yksityiskohdat joku on tehnyt. Ihminen on tehnyt rakennukset, autot, junat, kiskot, katulamput, naapurin mustin talutushihnan. Sitä kaikkea on vaikea käsittää. Varsinkin kun ajattelee, että vaikka ihmiset ovat tehneet materiaalisesti lähes tavallisen pulliaisen käsityskyvyn ulkopuolelle meneviä asioita, miten on mahdollista, että henkisesti ihmiskunta kokonaisuutena on todella huolestuttavan alhaisella tasolla. Ajattelen tässä itsestäänselviä asioita kuten lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, epäitsekkyys ja empatia.

Absoluuttista totuutta siitä, miten tämä maailma on syntynyt, ei voi kukaan esittää. Ei ole siis ketään kelle osoittaa reklamaatiolomakkeen.Teenpä siis reklamoinnin tässä ja nyt.


Se joka tämän koko systeemin kaikkine puineen, merineen, järvineen, jokineen, ihmisine ja eläimineen on suunnitellut, on jättänyt työnsä pahasti kesken. Ihmisen aivot ovat jääneet viimeistelemättä. Ihmiselle on luotu kyky tehdä ihan uskomattomia koneita, laitteita ja rakennuksia. Mutta valitettavan useille ei ole luotu riittävää määrää rakkautta. Ja kun ei ole rakkautta, ei voi rakastaa itseään, puhumattakaan muista. Tämä mahdollistaa sodan, oikeassaolemisen tarpeen, itsekkyyden, julmuuden ja pahuuden. Ja tämän kaiken ihmiset sitten opettavat lapsilleen, sukupuolesta toiseen.


Entä sitten, jos palaset ihmisen aivoissa olisivatkin asettuneet täysin kohdalleen? Olisivatko ihmisen henkiset resurssit jakautuneet vähemmän materialistiselle tasolle, enemmän sisäiseen onneen ja rauhaan ja hyvän mielen tuottamiseen muille? Millainen maailma olisi silloin? Olisivatko asumuksemme kenties hieman yksinkertaisia, tarvitsisimmeko rahaa tai tätä yletöntä määrää materiaa ympärillemme? tarvitsisimmeko aseita, puhumattakaan mielialalääkkeistä? Jos ei olisi tehtaita, ei autoja, voisiko maailman luonto paremmin?


Toivottavasti tämä menee perille sille joka tästä kaikesta on vastuussa. Ja vielä, että jos sattuisikin käymään niin että tämän elämän jälkeen olisikin vielä uusi elämä, niin kiitos, sellaiseen paikkaan mitä yllä kuvailin. Kyllä minä pystyn elämään ilman värikkäitä Desigualin mekkojani. Ihan oikeasti.