Hajuvesi lihapullassa

Minä en ole oikeasti niin yksiselitteinen persoona kuin miltä näytän. En ole oikeasti välitön, reipas, sanavalmis ja rohkea, vaikka sitä ei kovin moni usko. En edes kovinkaan sosiaalinen, sitäkään ei moni usko. Ehkä illuusio sosiaalisesta, sanavalmiiista naisesta syntyy siksi, että olen puhelias.

Kaikkein huvittavinta minusta on ollut kuulla, että joku on joskus pitänyt minua pinnallisena. Miten metsään voikaan mennä! Avoin olen, joskus liiankin avoin, mutta sellainen olen. Jos joku muu ei ole, vaistoan sen, ja vetäydyn.

Vaisto, intuitio. Ne ovat osa minua, ovat aina olleet, ja ovat niin kauan kuin hengitän. Pelkästään toista ihmistä katsomalla vaistoan paljon sanattomia viestejä- äänensävystä, ilmeistä, eleistä, katseista. Näen kuka on rehellinen ja kuka ei. Näen kuka on avoin, ja kuka ajattelee että nii-i, hölpötä sinä räpätäti siinä vaan itsestäsi, minä en puhu sulle kuin säästä! Näen myös ihmisen henkisen tilan. Useinkaan en haluaisi nähdä.

Liikun julkisilla paljon Helsingissä. Siellähän ei saa katsoa muita. Paitsi jos on aurinkolasit päässä niin ettei kukaan huomaa miten katselen muita ihmisiä. Se on yksi lempiharrastuksistani, muiden ihmisten katseleminen ja heidän lukemisensa- jokainen ihminen on kuin kirja, kuten olen aiemminkin maininnut.

Olen tarkkailija. Olen puhelias mutten seurallinen. Olen kameleontti joka vaihtaa väriä fiiliksen mukaan. Olen hilpeä, tylsistynyt, energinen, masentunut tai totaallisen kyrpiintynyt.

Joka paikasta tulvii jatkuvasti aivoihini informaatiota. Siksi ahdistun Helsingin keskustassa. Aivoni eivät voi ohittaa informaatiotulvaa, mutta eivät myöskään ehdi käsittelemään kaikkea mitä niihin tulvii. Naurunkäkätys, lapsen itku, autojen äänet, puolisammuneen puliukon örinä, sireenin pistävä vinkuna. Samalla näköhavainnot tulvivat aivoihini ja aiheuttavat erilaisia tuntemuksia. Mikään mitä näen tai kuulen, ei ole ohitettavissa, kun omaa erityisherkän aivot.

Jännitän uusia ihmisiä, koska en tiedä ovatko he ystävällisiä. Ja ihminen joka on minulle epäystävällinen ilman syytäni, saa aikaan mielessäni valtavan tunnekuohun ja tukahdutetun raivon.

Nautin asumisesta maalla. Siellä aivoni saavat levätä. Tosin tarvitsisin takapihalle jonkun paikan jossa voisin rikkoa vanhoja astioita. Olen haaveillut että keräisin kirppisten lahjoituspöydistä ilmaisia astioita, joiden avulla voisin purkaa tukahdutettua maailmantuskaani. Sillä mikään ei ole minusta niin tehokas höyryjenpäästelykeino kuin lautasten rikkominen! Se murskaantuvan keramiikan ritinä!! Mikään ei ole sen kaunimpaa, kun päänuppi oikein savuaa!

Havaitsen kaiken, tunnen kaiken, otan vastaan kaiken, suodattamattomana. Välillä se on raskasta. En pysty ohittamaan yhtään torjuvaa, alentuvaa tai suoarastaan ilkeää sanaa. Silti minun on tehtävä niin aina välillä. Koska täällä käyttäydytään korrektisti, tunteita ei sovi näyttää liikaa.

Minä olen kuin hajuvesi lihapullassa. Koita siinä sitten sopeutua. Onneksi tosin suurimmaksi osaksi minulla on ihan kivaa, koska vaikka suodatus ei toimi ihan kunnolla vieläkään, siivilöintitekniikka alkaa olla jo suht hanskassa. Lähden kotimatkalle, kaupungin läpi, siivilä takataskussa.

Rakkauden resepti

 Sana "rakastua" johtaa mielestäni pahasti harhaan. Se on minusta vain ihastumista joka perustuu usein idealisoituihin mielikuviin toisesta ihmisestä. Ns. huumavaiheen jälkeen toinen alkaakin ärsyttää, koska ei olekaan se ihminen joksi häntä luuli. Onkin oikea ihminen eikä mielikuvitushahmo. Sillä eiväthän mielikuvitushahmot piereskele, puhumattakaan kuorsaamisesta tai nenän kaivelusta.


Huumavaiheen jälkeen on tosi kyseessä. Silloin paljastuu, eroaako idealisoitu mielikuva ja todellisuus toisistaan kenties liikaa, vai pystyykö todellisen persoonan kanssa elämään. Pahin virhe on mielestäni tehdä huumavaiheen aikana isoja päätöksiä kuten mennä naimisiin tai hankkia lapsi- ellei sitten ole megalomaanista arpaonnea rakkauden suurissa arpajaisissa, ja kumppani satukin olemaan oikeasti lähes siedettävä. Ainakin nukkuessaan.


Mitä sitten on rakkaus? Minun näkemykseni rakkaudesta on, että se syntyy hiljalleen vuosien, jopa vuosikymmenien aikana. Se ei ole ehdollista, vaan kuten lastaan rakastavan äidin ja lapsen välillä- katkeamaton tunneside. Se ei kuitenkaan ole tahdosta riippumaton, automaattinen tila, enkä itse usko pyyteettömään rakkauteen. Sanotaan että rakkauden edestä pitää nähdä vaivaa. Minusta se ei ole kovinkaan vaikeaa, tarvitsee vain kohdella muita niin kuin toivoo muiden kohtelevan itseään. Vai miten se nyt olikaan? Niin. Eihän se olekaan helppoa.


Rakkaus on kuin jäinen kallio. Sinne kiipeämisessä kestää ikuisuus, mutta sinne päästyään on levollinen olla. Voi vaikka pieraista, tai näyttää typerältä kun räkäpallero roikkuu nenänpielestä.


Miksi sitten niin moni parisuhde päättyy eroon, rakkaus muuttuu joksikin muuksi. Rakastetusta tulee vihollinen. Miten se tapahtuu? Niin, että unohtaakin seisovansa jäisen kallion laella. Unohtaa, että joka ikinen sana ja teko vaikuttaa kenkien pitoon. Yksikin valhe tai syrjähyppy voi suistaa vauhdilla alas äkkijyrkkää jääpintaa. Ei saa siis unohtaa rakastaa itseään. Sillä jos sen unohtaa, huulilta kirpoaa herkemmin töykeä sana tai sata, ja pari alkaa pikkuhiljaa yhdessä luisua alas kalliolta.

Miten siellä jäisen kallionlaella sitten pysytään? Mikä saa ihastumisen muuttumaan rakkaudeksi, ja rakkauden kestämään?

Ei mikään. Nimittäin yrittämällä. Loppujen lopuksi eroon johtaneet tekijät voivat olla vain sitä että parilla on luonteenpiirteitä jotka eivät sovikaan yhteen. Toinen tai molemmat voivat myös muuttua, tämä tapahtuu usein jos toinen on tai molemmat ovat olleet jotenkin epäkypsiä. Epävarmasta renttuja hyysäävästä naisesta voi tullakin itseään kunnioittava ja rakastava, puolensa pitävä henkisesti vahva nainen, joka ei suostukaan enää mahdollistamaan toisen kehityksen puutteita. Tai sitten toinen voi kuvitella että kumppani paranee vaihtamalla- tosin joskus näin voikin olla. Vaihtoehtoja jäiseltä kalliolta alas suistumiseen on satoja.

Jotain siinä pitää kuitenkin olla. Siinä mikä pitää parit yhdessä. Jos kumppani tuntuu alusta saakka kaiken myös lisäksi myös hyvältä ystävältä,se on hyvä merkki. Pitää myös pystyä kunnioittamaan toista ihmisenä. Ainakaan minä en voisi rakastaa ihmistä jota en sydämestäni kunnoita. Pitää myös voida olla täysin oma itsensä- niin, ihan piereskelyä ja nenänkaivuuta myöten.

Mikä sitten on rakkauden resepti, millä saa liiton kestämään? Siihen tarvitaan liukuesteet kenkiin, jotta pystyy kulkemaan jäistä kalliota ylöspäin. Lisäksi kärsivällisyyttä, ja pyykkipoika. Niin, nenään, niiden pierujen varalta.

Reklamaatio maailmankaikkeudelle

Taas tänä aamuna junassa tuli mieleen yksi lempi-pohdiskelunaiheeni. Katselin kaikkea mitä ihminen on valmistanut ja rakentanut. Kaikki pienetkin yksityiskohdat joku on tehnyt. Ihminen on tehnyt rakennukset, autot, junat, kiskot, katulamput, naapurin mustin talutushihnan. Sitä kaikkea on vaikea käsittää. Varsinkin kun ajattelee, että vaikka ihmiset ovat tehneet materiaalisesti lähes tavallisen pulliaisen käsityskyvyn ulkopuolelle meneviä asioita, miten on mahdollista, että henkisesti ihmiskunta kokonaisuutena on todella huolestuttavan alhaisella tasolla. Ajattelen tässä itsestäänselviä asioita kuten lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, epäitsekkyys ja empatia.

Absoluuttista totuutta siitä, miten tämä maailma on syntynyt, ei voi kukaan esittää. Ei ole siis ketään kelle osoittaa reklamaatiolomakkeen.Teenpä siis reklamoinnin tässä ja nyt.


Se joka tämän koko systeemin kaikkine puineen, merineen, järvineen, jokineen, ihmisine ja eläimineen on suunnitellut, on jättänyt työnsä pahasti kesken. Ihmisen aivot ovat jääneet viimeistelemättä. Ihmiselle on luotu kyky tehdä ihan uskomattomia koneita, laitteita ja rakennuksia. Mutta valitettavan useille ei ole luotu riittävää määrää rakkautta. Ja kun ei ole rakkautta, ei voi rakastaa itseään, puhumattakaan muista. Tämä mahdollistaa sodan, oikeassaolemisen tarpeen, itsekkyyden, julmuuden ja pahuuden. Ja tämän kaiken ihmiset sitten opettavat lapsilleen, sukupuolesta toiseen.


Entä sitten, jos palaset ihmisen aivoissa olisivatkin asettuneet täysin kohdalleen? Olisivatko ihmisen henkiset resurssit jakautuneet vähemmän materialistiselle tasolle, enemmän sisäiseen onneen ja rauhaan ja hyvän mielen tuottamiseen muille? Millainen maailma olisi silloin? Olisivatko asumuksemme kenties hieman yksinkertaisia, tarvitsisimmeko rahaa tai tätä yletöntä määrää materiaa ympärillemme? tarvitsisimmeko aseita, puhumattakaan mielialalääkkeistä? Jos ei olisi tehtaita, ei autoja, voisiko maailman luonto paremmin?


Toivottavasti tämä menee perille sille joka tästä kaikesta on vastuussa. Ja vielä, että jos sattuisikin käymään niin että tämän elämän jälkeen olisikin vielä uusi elämä, niin kiitos, sellaiseen paikkaan mitä yllä kuvailin. Kyllä minä pystyn elämään ilman värikkäitä Desigualin mekkojani. Ihan oikeasti.

Ihminen

Ihmiselämää mielenkiintoisempaa ei minusta ole olemassakaan. Joka ikinen ihminen on kuin kävelevä kirja, tai nykyaikaisemmin muistitikku. Jokaisen ihmisen sisäisellä muistitikulla on valtavat määrät erilaisia tiedostoja. Muistot, ilonaiheet, tunnelukot, vahvuudet, heikkoudet, historia, nykytilanne, miten persoona on muuttunut erinäisten tapahtumien seurauksena, hiuoutunut kuin kivi meren rannalla, yhä sileämmäksi ja sileämmäksi. Silti säilyttäen osan rosopinnastaan koko elämänsä ajan, useinmiten. Sillä valmista ihmistä ei olekaan.

Jokainen  tapahtuma muokkaa meitä. Vaikka luulemme että elämä vain on, ja kuluu päivästä toiseen, niin silti muistikortillemme tallentuu kymmeniä tuhansia asioita joka ikinen päivä. Kevään ensi kukkasesta keskikesän pyrstönsä pudottavaan sisiliskoon, ensihenkäyksestä viimeiseen henkäykseen.

En puutu tässä siihen, onko mielestäni tällä kaikella jokin tarkoitus, vai onko kaikki ihmiselon tapahtumat täysin merkityksettömiä. Tai loppuuko kaikki, vai alkaako alusta. Minulla on, kuten todennäköisesti nlähes jokaisella, oma näkemykseni näistäkin asioista, mutta sitä en ala tässä sen kummemmin avaamaan. Arvostan erilaisia näkemyksiä, ja annan tilaa toisten näkemyksille, vaikka ne eroaisivat omistani paljonkin.

Mutta palatakseni alkuun, ihmiselämään. Minulle jokainen ympärilläni havaitsema ihmiselämä on merkityksellinen-kuten olen jo kertonut tässä blogissani useaan otteeseen, en koskaan väsy tarkkailemaan ihmisiä. Väenpaljoudessa se on kaikkein helponta, koska sen voi tehdä täysin anonyymisti, varsinkin jos käyttää aurinkolaseja. Minä pystyn lukemaan ihmisestä paljon, hänen pukeutumisensa, kävelytyylinsä, pukeutumistyylinsä, ilmeidensä ja eleidensä perusteella. Jopa rullaportaita vastakkaiseen suuntaan metrosta tullessani saatan tehdä kymmenen sekunnin pika-analyysejä ihmisistä. Myönnän, että joskus analyysit ovat varsin negatiivisia. Mutta en pidä sitä vasrinaisesti pahana asiana. Enemmänkin etuoikeutenani-saada eturivin lippu maailman suurimpaan näytelmään- elämään, sekä lisäksi nähdä satoja tuhansia toinen toistaan kiehtovampia lyhytelokuvia, aiheena ihminen.

Erityisesti minua kiinnostaa ns. laitapuolen kulkijat. Mitä luonteenpiirteitä esim. koditon alkoholisti omaa, joita ns. kodillisilla ihmisillä ei ole. Ja mitä luonteenpiirteitä hänellä ei ole? Mikä ajaa joskus ihan tavallisen, työssäkäyvän ja perheellisen ihmisen kadulle kodittomaksi, roskiksista ruokaa ja vaatteita tonkimaan, tai pyytämään ohikulkijoilta rahaa, jotta saisi Alkon halvimman viinapullon, tai edes jotain halpaa viiniä, Gambinaa tai Aperitaa. Mikä saa ihmisen luopumaan? Voiko pelkkä voimakas riippuvuus olla syynä, vai tarvitaanko lisäksi muitakin luonteenpiirteitä, kuten taipumusta luovuttaa, itsearvostuksen puutetta tai masennustaipumusta? Monet alkoholistit ovat herkkiä ja älykkäitä. Tai jospa vain pelkästään riippuvuus vie voiton, asettautuen ihmisen elämässä kaikkein korkeimmalle sijalle?  Tätä en väsy koskaan pohdiskelemaan. Enkä tee sitä tuomitsevassa mielessä, vain pelkästään mielenkiinnosta. Minusta laitapuolen kulkijat ovat suunnattoman mielenkiintoisia.

Toinen  mielestäni erittäin kiinnostava ihmisryhmä ovat vanhukset. Miten paljon persoona muuttuu iän karttuessa? Mitkä piirteet korostuvat, mitkä heikkenevät, mitkä häviävät kokonaan? Itse jo reilun neljän vuosikymmenen mittaisessa elämässäni olen ehtinyt huomata, että persoona muuttuu koko ajan. Kärsimyksen kautta jalostuminen tapahtuu kaikkein nopeinta tahtia. Sairaudet myös muuttavat ihmistä-joskus katkeroittavat, joskus jalostavat. Itselleni suurin jalostava tekijä oli ehdottomasti tahaton lapsettomuus, josta ehdin kärsiä kaikkiaan viitisentoista vuotta.

Mutta mikä tekee alati hymyilevän, puuhakkaan mummelin jolta riittää ystävällinen sana jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle, tai sapekkaan kauppajonoissa etuilijan, jonka mielestä kaupassa saa huonoa palvelua jos hän ei pääse jonon ohitse?

Mikä sitten määrittelee, millä tavoin mikäkin kokemus vaikuttaa ihmisen elämään? Mikä jalostaa, mikä kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä saa kokonaan luovuttamaan, niin että muuttaa veneen alle Perojen ja Enskojen seuraan?

Mikä saa ihmisen perusvaloisaksi, mikä nostaa toisen ihmisen nenän taivasta kohti, niin ettei hän pidä esim. itseään vähemmän kouluja käyneitä maan matosta arvokkaampina. Mikä saa lapsen silmät loistamaan, entä vanhuksen. Mikä saa meidät rakastamaan, ja vihaamaan. Miten viha muuttuu rakkaudeksi ajan myötä, harvemmin toisinpäin.

Ihminen, tuo kaikista teoksista moniulotteisin, luomakunnan kiehtovin.

Täytyy todeta, etten haluaisi kyllä sittenkään olla eläin, edes Norsu. Mieluiten olen Ihminen.

Onnellisuudesta-taas kerran

Niin kauan kuin muistan, olen pohdiskellut mitä sana onnellisuus pitää sisällään. Onko se jonkin stabiili, kaikenkattava olotila, vaiko vain pieni hetki elämässä- olen tullut siihen tulokseen, että onnen hetkiä voi olla, vaikkei tuntisikaan itseään onnelliseksi, ainakaan kaikenkattavasti.

Itse olen ensimmäistä kertaa elämäni aikana siinä elämäntilanteessa että olen jo pidemmän aikaa ajatellut, että sen stabiilimman onnellisuuden on pakko tarkoittaa juuri tätä. Että ne minulle ihan kaikkein tärkeimmät asiat elämässä ovat hyvin. Minua hieman kyllä on yllättänyt, kuinka vähän minulle on merkitystä terveydellä ja taloudellisella tilanteella. Tosin olen aina ajatellut että voisin olla onnellinen vaikka risumajassa, kunhan minulla olisi muutama rakas-siis molemminpuolisesti- lähellä. Siis ihmissuhteet ovat minulle se tärkein juttu. Rakkaus.

En ole koskaan ollut sanan perinteisimmässä mielessä uskonnollinen tai lukenut juurikaan raamattua, mutta yksi on ylitse muiden, sen allekirjoitan sanasta sanaan:


13:1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. 
13:2 Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. 
13:3 Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.

ihmissuhteet joulun aikaan

Joulu on rauhoittumisen aikaa. Tai monelle sen pitäisi olla sitä, mutta täydellisyydentavoittelun mukanaan tuoma stressi ja toimimattomat ihmissuhteet kiristävät ilmaa, kun sukulaiset usein kokoontuvat yhteen.

Tässä valossa en voi kuin ihmetellä omaa joulunviettopaikkaani, tämä on minulle ensimmäinen joulu tuoreehkon avomieheni suvun parissa.

Miten kenelläkään voi olla niin hyvä tuuri lähisuvun suhteen. Eli tunnelma on niin hyvä, ettei monen pyhän, ja kovan pakkasen aiheuttaman runsaan sisätiloissa olon aiheuttama runsas ajanvietto yhdessä kiristä hermoja, päinvastoin.

Tämä saattaa olla monelle aivan normaalia, mutta itse en ole viettänyt tämäntyylisiä perhejouluja koskaan aiemmin, olenhan omassa rauhassaan viihtyvän yksinhuoltajan omassa pienessä piirissään viihtyvä tytär. Poikanikin otettiin mukaan joulunviettoon perheenjäsenenä, kuten minutkin.

Vaikka isäni kanssa olimme tulimme pääsääntöisesti hyvin toimeen, ajelimme usein lapsuudessani jouluna pitkin kaupungin hiljaisia katuja, ja puhuimme olevamme orporaukkoja joilla ei ole isoa sukua joka kokoontuu yhteen. Siksi olen jäänyt sitä kaipaamaan. Ja nyt olen viettämässä aivan ihanaa perhejoulua uudessa perheessäni.

Olen onnekas. Sen lisäksi että olen vihdoinkin löytänyt itselleni sen oikean miehen, olen myös löytänyt itselleni sen oikean perheen.

Norsu

Olen miettinyt vuosia, mikä eläin oikeasti haluaisin olla.

Ja luulenpa että vihdoin olen sen keksinyt. Nimittäin haluaisin olla naaraspuolinen norsu. Sillä ei ole hampaita joita ihmiset halajavat, eikä sitä uhkaa siten ihmisen lisäksi mikään muu luomakunnan jäsen.

Kaikkein miellyttävintä olisi se, että saisi käyttää 16 tuntia vuorokaudesta syömiseen ja ulostamiseen, ja loput nukkumiseen. Ei tarvitsisi syödä lihaa tai muuta elävää tai ylipäätään tapaa mitään elollista ravinnokseen, vaan voisi syödä vain ruohoa, lehtiä, oksia, puiden kuoria, juuria, hedelmiä, siemeniä sekä kukkia. Ja PALJON, 150-300 kg päivässä!

Olisi myös mukavaa, kun voisi kakkia jopa yli puolet syömästään ravinnosta- toistasataa kiloa sitä itseään per vuorokausi! Siinä totetuisi tämä aina ja kaikkialla peräänkuuluttamani avoin mielipiteiden ilmaisu. Jos joku ärsyttää, skeidat vaan päin pläsiä. Siistiä.

Kyllä. Kun kuolen, selviää vihdoin lakkaako kaikki olemasta, vai onko elämää kuoleman jälkeen. Jos on, voisin anoa joltakin, siis siltä jolta tällaisia asioita nyt siellä toisella puolella anotaan, että saisin seuraavan elämäni vetää hieman henkeä ihmisyyden haasteista, ja olla norsu.

Elämää erityisherkkänä

Pitkään luulin että minulla on oikeasti päässä jotain pahemmanlaatuista vikaa, koska olen kokenut ihan lapsesta asti itseni erilaiseksi, oudoksi linnuksi. Olen huomannut että ajattelen aina asiat pohjamutia myöten, pystyn lukemaan ihmisiä kuin avoimia kirjoja, ja koen sekä elämän ilot että surut erittäin voimakkaasti. Small talk ei ole koskaan antanut minulle mitään, vaan haluan puhua oikeista asioista. Olen ollut jokseenkin turhautunut, koska aina minulla ei ole ollut elämässäni isäni ja siskoni lisäksi ketään jonka kanssa olen voinut puhua todellisista ajatuksistani.

Pari vuotta sitten kun eritysiherkkyys tuli mediaan Elaine Aronin suomennettujen teosten myötä, tajusin kristallinkirkkaasti olevani HSP, Highly Sensitive Person. Se oli valtava helpotus. En olekaan päästäni pahasti vialla, olen vain keskivertoa herkempi hermojärjestelmältäni.

Sen jälkeen olen aktiivisesti alkanut pistämään merkille erityisherkkyyden positiivisia puolia, ja todennut, että niitä onkin enemmän kuin negatiivisia puolia!! Kaltaisteni ihmisten löytäminen elämääni on myös helpottanut elämääni paljon-niitä ei ole paljon, mutta laatu korvaa määrän.

Tänä päivänä minusta on ihanaa olla HSP.

Onnellisuus

Se on ihmeellistä miten äkkiä se onni, jota on odottanut suurinpiirtein 20 vuotta, tuleekin omalle kohdalle.

Mutta mitä oikeastaan onkaan onnellisuus? Absoluuttista totuuttahan tähän ei ole, vaan jokaisella ihmisellä on asiasta oma näkemys, ja tietyt määreet joista onnellisuus muodostuu.

Kun olin 20, ajattelin olevani onnellinen jos minulla on omakotitalo, mies ja yksi lapsi. Hyvä parisuhde ja muutama hyvä ystävä, riittävä toimeentulo. Ura tai mammona eivät ole minulle koskaan olleet tärkeitä, vaan eniten olen aina halunnut oman pienen perheen ja onnellisen parisuhteen.

Minun elämässäni on olliut paljon muutoksia, hyvää ja pahaa, mutta pitkäksi aikaa en koskaan ole juurtunut mihinkään. Vasta nyt tuntuu siltä että voisin juurtua- olen löytänyt vihdoinkin rinnalleni ihmisen joka on minulle ihan kaikkea- paras ystävä, rakastettu, harrastuskaveri, elämänkumppani. Kaikkea. Minulla on myös se yksi lapsi, vaikka 16 vuotta luulin etten tulisi koskaan saamaan omaa lasta.

Meillä on myös oma, ihana kodikas talo-tosin ei oma ainakaan vielä, mutta talo joka on ihan oikea KOTI, sellaista minulla ei ole ollut vuoden -99 jälkeen.

Onneksi koen senkin, että tulin työkyvyttömäksi ammattinni, joka terveydellisistä syistä oli alun perinkin minulle fyysisesti aivan liian raskas. Nytminulle on mahdollisuus kouluttautua uudelleen, työhön joka ei ole liian raskasta.

Minulla on myös ikioma bändi, jossa saan sekä laulaa, että toteuttaa luovuuttani tekemällä sanoituksia.

Kyllä se niin on, että tässä se nyt on, koko paketti. Se Onnellisuus.

Multieläin

No joo asialinjalla tai ei, en voi olla edes pikkuriikkisen pohdiskelematta, mikähän eläin nyt sitten loppujen lopuksi haluaisinkaan olla.

Silloin kun kumppanini ottaa minua päähän, haluaisin olla lokki, koska hän inhoaa niitä. Singahtelisin hänen päänsä päältä, hipaisten pyrstösulillani hänen kaljuaan. Ehkä voisin jopa koittaa sihdata pienen ruikulin keskelle kiiltävää, hiuksetonta kiitorataa. Kun hän lähtee ulkomaille, tarkoituksella paikkaan jossa ei ole lokkeja, voisin seurata häntä lentämällä, päässäni lippis jossa olisi suomenlippu, ja hänen etunimensä isolla. Hankkisin samanlaisia lippiksiä noin 100 000 kamulleni, ja menisimme sinne hänen piilopirttinsä pihapiiriin sulostuttamaan hänen elämäänsä sulosävelillämme- kväääääk, kväääk, KVÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!

Silloin kun tunnen syvää kiintymystä, hellyyttä ja rakkautta kumpaaniani kohtaan, haluaisin olla angorakani. Sellainen iso ja valkoinen, jolla on tupsut korvien päässä. Voisin tepsutella hänen jalkojensa ympärillä ja kutitella hänen sääriään korvieni tupsuilla, ja kun hän katselee tv:tä nojatuolissa istuen, voisin kömpiä hänen syliinsä suloisena ja pörröisenä.

Tai ehkä haluaisin olla multieläin. Sellainen tuhatkasvo joka muuttaa muotoaan tarpeen tullen. Lokista angorakaniksi, sitten laiskiaiseksi, siaksi, ja välillä kastemadoksi, jos tekisi mieli möyriä mullassa ja yhtyä itsensä kanssa. Joo, sehän se on. Kauan olenkin tätä pohtinut.

My name is Eläin. Multieläin.

Pohdintoja pierujen lomassa

Olen kovasti lupaillut itselleni viime vuodet, että näytän piutpaut ajatukselle, että ihmisen arvo määrittyy hänen koulutuksensa ja ammattinsa kautta. Ja että henkinen äly viime kädessä määrittelee ihmisen arvon. Henkilö jolla ei ole kykyä empatiaan, rakentavaan kommunikaatioon, epäitsekkyyteen ja kaiken elollisen rakastamiseen, ei voi olla arvokkaampi kuin se jolla nämä kyvyt ovat kehittyneet, oli koulutustaso mikä hyvänsä.

Toki tuossa on vinha perä. Mutta olen tullut siihen tulokseen että sielun viisaus ei kuitenkaan riitä. Ja luulenpa että tuolla teorialla myös aika pitkälti koitin selitellä itselleni sitä että olen (ollut) alisuoriutuja, ja mennyt aina ali siitä missä aita on matalin, jos puhutaan aivotyöskentelystä.

Kroppani rasittamista sen sijaan en ole koskaan varonut yhtään, vaan ajanut vuositolkulla itseni fyysisesti totaalipiippuun. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Olen 40 v. Tätä menoa tarvitsen rollaattorin jo ennen kuin täytän 50!!

En enää tästä nuorene. Olen siis ajatellut, että jos alkaisin pikkuhiljaa vaivaamaan noita rauhassa vuosikaudet levänneitä aivojani, kroppani sijaan, ja menisin koulun penkille. Ihan heti se ei tapahtu, koska oppisopimuspaikan löytämisesssä voi vierähtää tovi. Ja niin koulunpenkkiorientoitunut en sentään ole, etten opiskelisi työn ohessa. Sillä kropan rääkkäämisestä työnteolla ei ihan noin vaan pääse eroon.

Aiemmin painotin kirjoitukseni pääasiassa huumoriosastolle. Tästä eteenpäin tulen kirjoittamaan todellakin sitä mitä päästä näppikselle soljuu, ihan fiiliksen mukaan. Eli sielun syvimmistä syövereistä pinnan kautta suoraan kakkapissahuumoriosastolle. Sillä se jos mikä minulta luonnistuu. *pieraisee*

Hulluna on hyvä olla

Kukaan ihminen ei ole totaalisen täysjärkinen, väitän. On keksitty kenties tuhansia eri diagnooseja psyykkisistä poikkeavuuksista, ja luulenoa että jokainen meistä saisi hienon diagnoosilistan, jos puhuisi puoli päivää itsestään muutamalle eri kallonkutistajalle. Vähintään erilaisia pakkoneurooseja varmasti jokainen omaa. Sinänsä lohduttavaa, että minä joka joskus väheksyn itseäni, voin hyvällä omallatunnolla väittää itseäni psyykkisesti melko normaaliksi, ainakin nykymaailmassa. Joskus sata vuotta sitten minut todennäköisesti olisi suljettu johonkin synkkään ja inhaan laitokseen muiden pölhöjen kanssa pikku-ukkoja jahtaamaan. Varsinkin jos olisin julkisesti avannut suuni elämänkatsomuksestani, joka on nykymittapuunkin mukaan monen mielestä silkkaa huuhaata.

Hulluus onkin usein täysin subjektiivinen käsite. Tämä tulee usein mieleeni, kun satun näkemään tai kuulemaan sellaista, joka ei ole tarkoitettu minun silmilleni tai korvilleni.

Auton ratissa istuessa, ja ihmisiä salaa tarkkaillessa paljastuu usein monen henkinen tila. Pukumies irvistelee liikennevaloissa keltaisia hampaitaan vilautellen, välillä silmiään muljauttaen ja roikottaen kieltään toisesta suupielestä. Tarkemmin tutkailtuani tilannetta huomaan että hänellä on hands-free-laite, ja että hän käy ilmeisen kiivassävyistä puhelinkeskustelua. Epäilemättä vaimon kanssa, joka sanoo, että kun tulet kotiin, odotan että siivoat makuuhuoneen lattialta ne likaiset sukat jotka siihen eilen illalla jätit. Ja voisit myös imuroida, koska et ole tehnyt sitä kahteen viikkoon. Ja että hänellä on kahden lapsen sijasta kolme lasta, joista kolmas on jo aikamies. Huulten liikkeistä erotan sanat "Kyllä rakas". Siinä sitä mennään, ihmisen psyykettä raiskataan huolella. Muutaman vuoden päästä tästä urallaan menestyneestä miehestä ei varmaankaan ole jäljellä enää muuta kuin silmiään muljautteleva ja kieltään suupielestä roikottava muinaisjäännös, joka heittelee tunnista ja päivästä toiseen superpalloa tiiliseinään, ja joka pompulla sanoo BOING, BOING.

Kaunis nainen pysähtyy liikennevaloissa kaivelemaan peppuaan oikein antaumuksella. Minkäs sille mahtaa jos kutittaa. Eläkeläismummo kävelee ohi suu käyden, pian huomaan että hän kommunikoi puudelinsa kanssa. Fifi, mennäänkö kauppaan? Vuf. Ostetaanko sinulle päivälliseksi sitä alatoopia, josta sinä niiiiiiiin pidät. Mamma voisi laittaa sinulle jälkiruuaksi kauravelliä, ihan samanlaista kuin mamma söi lapsena aina ennen nukkumaanmenoa? Sitten voisit tulla mamman viereen nukkumaan. Jooko? Vuf.

Viisi näkemääni ihmistä puhuu itsekseen. Ja kyllä, tarkistin, ei ollut kännykkää korvalla, tai hands freetä.

Minä olenkin normaali. Kertakaikkisen, absoluuttisen, käsittämättömän normaali. Irvistän peilikuvalleni auton taustapeilistä, pieraisen, muljautan silmiäni ja painan kaasua.

Ampu tulee!

Olen monta kertaa miettinyt, olenko päästäni ihan terve. Miettivätköhän muut ihmiset yhä älyttömiä juttuja kuin minä? Ajattelu on oikeastaan aika kiehtova toiminto. Voin olla naama peruslukemilla, mutta ajatella ihan mitä vaan, ilman että ilmeenikään värähtää. Toisinaan tosin käy niin, että minua alkaa naurattaa omat älyvapaat mietteeni. Onpa todella mukavaa istua täpötäydessä ruuhkabussissa ja yrittää pitää pokka. Siinkin tilanteessa tulee monesti mieleen lause "Pokka pitää, pimpelipom" ja alkaa naurattaa entistä enemmän.

Yksi tapa viihdyttää itseäni esim. julkisissa liikennevälineissä, tai tilaisuuksissa jotka ovat mielestäni tavalla tai toisella pitkäveteisiä tai varsinkin jotka edellyttävät hiiskumatonta hiljaisuutta kaikilta, on ajatella mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä vaikka nousisi penkilleen seisomaan ja huutaisi jotain tyhmää.

Voisin vaikka istua kuuntelemassa jotain asiallista luentoa työpaikalla, ja yhtäkkiä nousta seisomaan ja huutaa " Varokaa, silakka, silakka!!!" Ja väännellä naamaani niinkuin olisin äärimmäisen peloissani. Kuka istuisi hiljaa, kuka ensin sanoisi jotain, ja mitä se olisi? Vai istuisivatko kaikki vaav paikallaan, ja välttäisivät katsomasta minuun? Näin olen joskus nähnyt toimittavan, kun esim. joku piripää huutelee jotain. Erona olisi vain se, että minä en ole piripää, vaan ihan tavallinen, varhais-keski-ikäinen nainen.

Siitä päästäänkin taas yhteen lempiaiheeseeni: Rajojen rikkomiseen. Miksiköhän minä, joka todennäköisesti hukun massaan enkä herätä väenpaljouksissa juurikaan huomiota, pohdiskelen sitä millaista olisi vetää kaikkien läsnäolijoiden huomio itseensä, ravistella, räväyttää? Joskus oikeasti ärsyttää oma harmaa villakangastakki, silmälasit, lyhyt siisti poninhäntä ja asialliset kengät, ja oma tyhja perustallaaja-katseeni kaupungilla liikkuessani. Minulle tekisi hyvää vaikka juosta alasti kadulla, ja huutaa: " Juoskaa karkuun, ne tulee, ne tulee!"

Tästä päästään elokuvaan jonka katsoin hiljattain. Asiallinen psykiatri pyöritteli säälivästi päätään naiselle, joka juoksi kauhun vallassa moottoritiellä, ja huusi: "paetkaa, ne ovat täällä!" Ennen pitkää kuitenkin nainen juoksi itsekin moottoritiellä tuota samaa lausetta hokien.

Ihminen on ehdollistunut jollekin tietylle käyttäytymismallille, niin että kaikkea siitä poikkeavaa pidetään sekopäisyytenä.

Jokainen voisi kuitenkin edes kerran elämässään repäistä. Jos ei väentungoksessa, niin sitten vaikka kesälaitumilla kirmaillessaan. Voisi heittää housut kalliolle, ja pistellä menemään persvako vilkkuen kohti auringonlaskua, ja huutaa: "Ampu tulee!"

Tarkkailua (ja haistelua) bussissa

Olen todella iloinen siitä, että olen alkanut nyt hoitovapaalta työhön palattuani käyttää bussia työmatkoihin. Säästän työpaikan parkkihallimaksut, sekä ennen kaikkea säästän hermojani, jotka joutuvat koetukselle aina autoillessani. Hermoni eivät vaan aina, varsinkaan töiden jälkeen, kestä muita autoilijoita.

Bussilla on oikeasti hauska matkustaa. Mikä olisikaan minunlaiselleni, parantumattomalle ihmisten tarkkailijalle parempi paikka viihdyttää itseäni, kuin keksiä elämäntarinoita, -tilanteita ja luonteenpiirteitä muille matkustajille, ja myös heille joita näen bussin ikkunasta. On jos jonkinlaista sukankuluttajaa.

Yhtenä päivänä vinottain eteeni istui päällisin puolin siistin näköinen, noin 60-65 v. mies. Hänellä oli yllään viininpunainen puvun takki, kauluspaita ja harmaat, suorat housut. Mutta voi herrajee kun hän haisi hielle. Mietin mistähän se mahtaa johtua. Tulin siihen tulokseen että se voi johtua ainoastaan siitä ettei hänellä ole vaimoa. Hän siis on yksinasuva mies, tosinsanoen sinkku. Ja sellaisena tulee todennäköisesti pysymäänkin, ellei joku ystävällinen kanssakulkija uskaltaudu joskus kehottamaan häntä pitämään parempaa huolta hygieniastaan. Meinasin tukehtua, kun en voinut hengittää. En tiedä miksi en vaihtanut paikkaa. Tai no, oikeastaan ei tullut edes mieleeni, koska olin niin keskittynyt analysoimaan miestä, ja hänen motiivejaan liikkua karmaisevan ja kerrassaan pysäyttävän hienhajun ympäröimänä.

Toinen henkilö jota olen analysoinut, on hänkin yli 6-kymppinen, naispuolinen tällä kertaa. Hän nousee aina kanssani samalla pysäkillä, ja on ilmeisesti töissä samalla työnantajalla kuin minäkin. Nainen on aina erittäin iloisen näköinen, ja jollain tapaa levollinen. Ikään kuin häntä ei mikään asia maan päällä häiritsisi, kaikki olisi kerrassaan balanssissa. Mutta hänellä on liian lyhyet housut. Ne eivät ole caprit, koska eivät ole tarpeeksi lyhyet, eli siis ainoastaan liian lyhyet. Lisäksi hänellä on niitä samanmittaisia housuja ainakin viisi paria. Kaikki ovat sen viisi senttiä liian lyhyet. Hänen mysteeriään en väsy pohdiskelemaan. Miten ihminen voi olla onnellinen ja tasapainoinen, jos hänen housuissaan on nousuvesilahkeet, eli toisinsanoen tulvapuntit?

No älkääs nyt luulko minua ilkeäksi ihmisten arvostelijaksi. En minä sitä ole. Ainakaan pelkästään. Kyllä minä myös tunteilen paljon. Mm. tänään koin onnen tunnetta nähdessäni vanhemman pariskunnan käsikädessä, ja toissapäivänä pieni jokelteleva vauva sai hymyni huulille.

Minä vaan en kertakaikkiaan saa tarpeekseni ihmisten, ja yleensäkin elämänmenon tarkkailusta.

Heikki cityhämähäkki

Olipa kerran hämähäkki nimeltä Heikki. Kerran Heikki etsi itselleen kotipaikkaa, jossa ei kukaan koskaan häntä häiritsisi. Hän halusi kotiverkon jossa olisi aina ihana, raikas tuulenvire, ja myös ilmanvaihto, koska hänen kaikki kahdeksan kainaloaan hikoilivat kovasti, ja hiki ei tuoksunut kovinkaan hyvälle. Kotipaikassa saisi olla myös mielellään huikaiseva merinäköala. Heikki ei ollut koskaan ymmärtänyt lajitovereitaan, jotka suostuivat kotiutumaan tunkkaisiin metsiin tai puistikoihin. Tyyliä olla pitää.

Heikki taivalsi, taivalsi ja taivalsi, eikä vain sopivaa kotipaikkaa tuntunut löytyvän. Välillä hän pelkäsi matkallaan henkensä puolesta, koska näki kammottavia, vuoren kokoisia, kovaa melua pitäviä hirviöitä, arveli ne jonkinlaisiksi eläimiksi. Ne olivat peltiä, ja söivät öljyä ja bensaa. Heikki oli nähnyt niitä paljon, ja yhäkin ne puistattivat häntä, vaikkakin hän oli jo oppinut varomaan niitä niin, etteivät ne päässeet liiskaamaan häntä.

Eräänä päivänä Heikki löysi vihdoin etsimänsä: Valtava, harmaa betonimöhkäle aivan meren rannalla, kuin valtava, ikkunallinen vuori. Heikki katsoi korkeuksiin, eikä pystynyt erottamaan sen huippua. Heikki alkoi kiivetä, tarkoituksenaan kiivetä sen huipulle, ja katsoa josko siellä olisi hänelle sopiva kotipaikka.

Heikki kiipesi, ja välillä hänen kahdeksan jalkaansa lipsuivat. Häntä huimasi, mutta hän ei halunnut luovuttaa. Vähän yli puolenvälin kiivettyään hänen oli kuitenkin pakko, koska maitohapot polttivat jalkoja, ja väsymys painoi, ateria ja nokoset olisivat jo enemmän kuin paikallaan. Hän katsoi ympärilleen, haisteli ja maisteli- ja aivan oikein, ihana, raikas merituuli, huikaisevat näkymät merelle ja ennen kaikkea rauha, ei ainuttakaan lajitoveria lähimaillakaan. Heikki päätti asettua taloksi.

Illan tullen Heikki oli kutonut hienon verkon, ja pian verkko oli täynnä ruokaa. Heikki myhäili onnellisena, tämä oli hämähäkin elämää parhaimmillaan.

Yhtenä iltana Heikki pelästyi , kun näki kotipaikkansa alapuolella, lasin takana naisen, joka kiljui ja kiroili, ja huusi että hui kamala mikä ruma öttiäinen!! Heikki ei päättänyt lannistua moisesta loukkauksesta, sitäpaitsi eipä tuo kolho karvaton, valkoinen, nelijalkainen, naispuolinen nahkaotuskaan mikään maailman kaunein luontokappale hänestä ollut. Heikki päivysti verkossaan koko yön, aterioi ainakin kuusi ruokalajia, ja kömpi aamun sarastaessa vatsa täynnä koloonsa nukkumaan.

Hän nukkui koko päivän, ja illalla valmistautui laskeutumaan verkkoonsa saalistamaan. Mutta mitä ihmettä, kotiverkkoa ei enää ollutkaan!! Sen täytyi olla tuon ruman nelijalkaisen nahkaotuksen tekosia!! Kirottu olento, kerrassaan kavala luontokappale, kaikenlaisia maa päällään kantoikin!!

Heikki ei lannistunut, vaan kutoi uuden, entistä ehomman verkon. Pian hän huomasi saaneensa naapurin noin kolmen metrin päähän. Vai niin, häntä oli siis seurattu, missään ei saanut enää nykypäivänä olla rauhassa. Heikki päätti sopeutua, rivi-ja kerrostaloasuminenhan oli ihmistenkin keskuudessa nykyään hyvin yleistä.

Heikkiä jännitti, saisiko hänen uusi verkkonsa olla paikallaan. Hänen onnekseen tuo ruma nahkaotus jätti sen rauhaan, ehkä sekin oli tottunut jo hänen olemassaoloonsa. Heikki oli onnellinen- tämä se oli onnellista cityhämähäkin elämää.