Olen todella iloinen siitä, että olen alkanut nyt hoitovapaalta työhön palattuani käyttää bussia työmatkoihin. Säästän työpaikan parkkihallimaksut, sekä ennen kaikkea säästän hermojani, jotka joutuvat koetukselle aina autoillessani. Hermoni eivät vaan aina, varsinkaan töiden jälkeen, kestä muita autoilijoita.
Bussilla on oikeasti hauska matkustaa. Mikä olisikaan minunlaiselleni, parantumattomalle ihmisten tarkkailijalle parempi paikka viihdyttää itseäni, kuin keksiä elämäntarinoita, -tilanteita ja luonteenpiirteitä muille matkustajille, ja myös heille joita näen bussin ikkunasta. On jos jonkinlaista sukankuluttajaa.
Yhtenä päivänä vinottain eteeni istui päällisin puolin siistin näköinen, noin 60-65 v. mies. Hänellä oli yllään viininpunainen puvun takki, kauluspaita ja harmaat, suorat housut. Mutta voi herrajee kun hän haisi hielle. Mietin mistähän se mahtaa johtua. Tulin siihen tulokseen että se voi johtua ainoastaan siitä ettei hänellä ole vaimoa. Hän siis on yksinasuva mies, tosinsanoen sinkku. Ja sellaisena tulee todennäköisesti pysymäänkin, ellei joku ystävällinen kanssakulkija uskaltaudu joskus kehottamaan häntä pitämään parempaa huolta hygieniastaan. Meinasin tukehtua, kun en voinut hengittää. En tiedä miksi en vaihtanut paikkaa. Tai no, oikeastaan ei tullut edes mieleeni, koska olin niin keskittynyt analysoimaan miestä, ja hänen motiivejaan liikkua karmaisevan ja kerrassaan pysäyttävän hienhajun ympäröimänä.
Toinen henkilö jota olen analysoinut, on hänkin yli 6-kymppinen, naispuolinen tällä kertaa. Hän nousee aina kanssani samalla pysäkillä, ja on ilmeisesti töissä samalla työnantajalla kuin minäkin. Nainen on aina erittäin iloisen näköinen, ja jollain tapaa levollinen. Ikään kuin häntä ei mikään asia maan päällä häiritsisi, kaikki olisi kerrassaan balanssissa. Mutta hänellä on liian lyhyet housut. Ne eivät ole caprit, koska eivät ole tarpeeksi lyhyet, eli siis ainoastaan liian lyhyet. Lisäksi hänellä on niitä samanmittaisia housuja ainakin viisi paria. Kaikki ovat sen viisi senttiä liian lyhyet. Hänen mysteeriään en väsy pohdiskelemaan. Miten ihminen voi olla onnellinen ja tasapainoinen, jos hänen housuissaan on nousuvesilahkeet, eli toisinsanoen tulvapuntit?
No älkääs nyt luulko minua ilkeäksi ihmisten arvostelijaksi. En minä sitä ole. Ainakaan pelkästään. Kyllä minä myös tunteilen paljon. Mm. tänään koin onnen tunnetta nähdessäni vanhemman pariskunnan käsikädessä, ja toissapäivänä pieni jokelteleva vauva sai hymyni huulille.
Minä vaan en kertakaikkiaan saa tarpeekseni ihmisten, ja yleensäkin elämänmenon tarkkailusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mitä on mielessäsi.