Kukaan ihminen ei ole totaalisen täysjärkinen, väitän. On keksitty kenties tuhansia eri diagnooseja psyykkisistä poikkeavuuksista, ja luulenoa että jokainen meistä saisi hienon diagnoosilistan, jos puhuisi puoli päivää itsestään muutamalle eri kallonkutistajalle. Vähintään erilaisia pakkoneurooseja varmasti jokainen omaa. Sinänsä lohduttavaa, että minä joka joskus väheksyn itseäni, voin hyvällä omallatunnolla väittää itseäni psyykkisesti melko normaaliksi, ainakin nykymaailmassa. Joskus sata vuotta sitten minut todennäköisesti olisi suljettu johonkin synkkään ja inhaan laitokseen muiden pölhöjen kanssa pikku-ukkoja jahtaamaan. Varsinkin jos olisin julkisesti avannut suuni elämänkatsomuksestani, joka on nykymittapuunkin mukaan monen mielestä silkkaa huuhaata.
Hulluus onkin usein täysin subjektiivinen käsite. Tämä tulee usein mieleeni, kun satun näkemään tai kuulemaan sellaista, joka ei ole tarkoitettu minun silmilleni tai korvilleni.
Auton ratissa istuessa, ja ihmisiä salaa tarkkaillessa paljastuu usein monen henkinen tila. Pukumies irvistelee liikennevaloissa keltaisia hampaitaan vilautellen, välillä silmiään muljauttaen ja roikottaen kieltään toisesta suupielestä. Tarkemmin tutkailtuani tilannetta huomaan että hänellä on hands-free-laite, ja että hän käy ilmeisen kiivassävyistä puhelinkeskustelua. Epäilemättä vaimon kanssa, joka sanoo, että kun tulet kotiin, odotan että siivoat makuuhuoneen lattialta ne likaiset sukat jotka siihen eilen illalla jätit. Ja voisit myös imuroida, koska et ole tehnyt sitä kahteen viikkoon. Ja että hänellä on kahden lapsen sijasta kolme lasta, joista kolmas on jo aikamies. Huulten liikkeistä erotan sanat "Kyllä rakas". Siinä sitä mennään, ihmisen psyykettä raiskataan huolella. Muutaman vuoden päästä tästä urallaan menestyneestä miehestä ei varmaankaan ole jäljellä enää muuta kuin silmiään muljautteleva ja kieltään suupielestä roikottava muinaisjäännös, joka heittelee tunnista ja päivästä toiseen superpalloa tiiliseinään, ja joka pompulla sanoo BOING, BOING.
Kaunis nainen pysähtyy liikennevaloissa kaivelemaan peppuaan oikein antaumuksella. Minkäs sille mahtaa jos kutittaa. Eläkeläismummo kävelee ohi suu käyden, pian huomaan että hän kommunikoi puudelinsa kanssa. Fifi, mennäänkö kauppaan? Vuf. Ostetaanko sinulle päivälliseksi sitä alatoopia, josta sinä niiiiiiiin pidät. Mamma voisi laittaa sinulle jälkiruuaksi kauravelliä, ihan samanlaista kuin mamma söi lapsena aina ennen nukkumaanmenoa? Sitten voisit tulla mamman viereen nukkumaan. Jooko? Vuf.
Viisi näkemääni ihmistä puhuu itsekseen. Ja kyllä, tarkistin, ei ollut kännykkää korvalla, tai hands freetä.
Minä olenkin normaali. Kertakaikkisen, absoluuttisen, käsittämättömän normaali. Irvistän peilikuvalleni auton taustapeilistä, pieraisen, muljautan silmiäni ja painan kaasua.
