Hajuvesi lihapullassa

Minä en ole oikeasti niin yksiselitteinen persoona kuin miltä näytän. En ole oikeasti välitön, reipas, sanavalmis ja rohkea, vaikka sitä ei kovin moni usko. En edes kovinkaan sosiaalinen, sitäkään ei moni usko. Ehkä illuusio sosiaalisesta, sanavalmiiista naisesta syntyy siksi, että olen puhelias.

Kaikkein huvittavinta minusta on ollut kuulla, että joku on joskus pitänyt minua pinnallisena. Miten metsään voikaan mennä! Avoin olen, joskus liiankin avoin, mutta sellainen olen. Jos joku muu ei ole, vaistoan sen, ja vetäydyn.

Vaisto, intuitio. Ne ovat osa minua, ovat aina olleet, ja ovat niin kauan kuin hengitän. Pelkästään toista ihmistä katsomalla vaistoan paljon sanattomia viestejä- äänensävystä, ilmeistä, eleistä, katseista. Näen kuka on rehellinen ja kuka ei. Näen kuka on avoin, ja kuka ajattelee että nii-i, hölpötä sinä räpätäti siinä vaan itsestäsi, minä en puhu sulle kuin säästä! Näen myös ihmisen henkisen tilan. Useinkaan en haluaisi nähdä.

Liikun julkisilla paljon Helsingissä. Siellähän ei saa katsoa muita. Paitsi jos on aurinkolasit päässä niin ettei kukaan huomaa miten katselen muita ihmisiä. Se on yksi lempiharrastuksistani, muiden ihmisten katseleminen ja heidän lukemisensa- jokainen ihminen on kuin kirja, kuten olen aiemminkin maininnut.

Olen tarkkailija. Olen puhelias mutten seurallinen. Olen kameleontti joka vaihtaa väriä fiiliksen mukaan. Olen hilpeä, tylsistynyt, energinen, masentunut tai totaallisen kyrpiintynyt.

Joka paikasta tulvii jatkuvasti aivoihini informaatiota. Siksi ahdistun Helsingin keskustassa. Aivoni eivät voi ohittaa informaatiotulvaa, mutta eivät myöskään ehdi käsittelemään kaikkea mitä niihin tulvii. Naurunkäkätys, lapsen itku, autojen äänet, puolisammuneen puliukon örinä, sireenin pistävä vinkuna. Samalla näköhavainnot tulvivat aivoihini ja aiheuttavat erilaisia tuntemuksia. Mikään mitä näen tai kuulen, ei ole ohitettavissa, kun omaa erityisherkän aivot.

Jännitän uusia ihmisiä, koska en tiedä ovatko he ystävällisiä. Ja ihminen joka on minulle epäystävällinen ilman syytäni, saa aikaan mielessäni valtavan tunnekuohun ja tukahdutetun raivon.

Nautin asumisesta maalla. Siellä aivoni saavat levätä. Tosin tarvitsisin takapihalle jonkun paikan jossa voisin rikkoa vanhoja astioita. Olen haaveillut että keräisin kirppisten lahjoituspöydistä ilmaisia astioita, joiden avulla voisin purkaa tukahdutettua maailmantuskaani. Sillä mikään ei ole minusta niin tehokas höyryjenpäästelykeino kuin lautasten rikkominen! Se murskaantuvan keramiikan ritinä!! Mikään ei ole sen kaunimpaa, kun päänuppi oikein savuaa!

Havaitsen kaiken, tunnen kaiken, otan vastaan kaiken, suodattamattomana. Välillä se on raskasta. En pysty ohittamaan yhtään torjuvaa, alentuvaa tai suoarastaan ilkeää sanaa. Silti minun on tehtävä niin aina välillä. Koska täällä käyttäydytään korrektisti, tunteita ei sovi näyttää liikaa.

Minä olen kuin hajuvesi lihapullassa. Koita siinä sitten sopeutua. Onneksi tosin suurimmaksi osaksi minulla on ihan kivaa, koska vaikka suodatus ei toimi ihan kunnolla vieläkään, siivilöintitekniikka alkaa olla jo suht hanskassa. Lähden kotimatkalle, kaupungin läpi, siivilä takataskussa.

Rakkauden resepti

 Sana "rakastua" johtaa mielestäni pahasti harhaan. Se on minusta vain ihastumista joka perustuu usein idealisoituihin mielikuviin toisesta ihmisestä. Ns. huumavaiheen jälkeen toinen alkaakin ärsyttää, koska ei olekaan se ihminen joksi häntä luuli. Onkin oikea ihminen eikä mielikuvitushahmo. Sillä eiväthän mielikuvitushahmot piereskele, puhumattakaan kuorsaamisesta tai nenän kaivelusta.


Huumavaiheen jälkeen on tosi kyseessä. Silloin paljastuu, eroaako idealisoitu mielikuva ja todellisuus toisistaan kenties liikaa, vai pystyykö todellisen persoonan kanssa elämään. Pahin virhe on mielestäni tehdä huumavaiheen aikana isoja päätöksiä kuten mennä naimisiin tai hankkia lapsi- ellei sitten ole megalomaanista arpaonnea rakkauden suurissa arpajaisissa, ja kumppani satukin olemaan oikeasti lähes siedettävä. Ainakin nukkuessaan.


Mitä sitten on rakkaus? Minun näkemykseni rakkaudesta on, että se syntyy hiljalleen vuosien, jopa vuosikymmenien aikana. Se ei ole ehdollista, vaan kuten lastaan rakastavan äidin ja lapsen välillä- katkeamaton tunneside. Se ei kuitenkaan ole tahdosta riippumaton, automaattinen tila, enkä itse usko pyyteettömään rakkauteen. Sanotaan että rakkauden edestä pitää nähdä vaivaa. Minusta se ei ole kovinkaan vaikeaa, tarvitsee vain kohdella muita niin kuin toivoo muiden kohtelevan itseään. Vai miten se nyt olikaan? Niin. Eihän se olekaan helppoa.


Rakkaus on kuin jäinen kallio. Sinne kiipeämisessä kestää ikuisuus, mutta sinne päästyään on levollinen olla. Voi vaikka pieraista, tai näyttää typerältä kun räkäpallero roikkuu nenänpielestä.


Miksi sitten niin moni parisuhde päättyy eroon, rakkaus muuttuu joksikin muuksi. Rakastetusta tulee vihollinen. Miten se tapahtuu? Niin, että unohtaakin seisovansa jäisen kallion laella. Unohtaa, että joka ikinen sana ja teko vaikuttaa kenkien pitoon. Yksikin valhe tai syrjähyppy voi suistaa vauhdilla alas äkkijyrkkää jääpintaa. Ei saa siis unohtaa rakastaa itseään. Sillä jos sen unohtaa, huulilta kirpoaa herkemmin töykeä sana tai sata, ja pari alkaa pikkuhiljaa yhdessä luisua alas kalliolta.

Miten siellä jäisen kallionlaella sitten pysytään? Mikä saa ihastumisen muuttumaan rakkaudeksi, ja rakkauden kestämään?

Ei mikään. Nimittäin yrittämällä. Loppujen lopuksi eroon johtaneet tekijät voivat olla vain sitä että parilla on luonteenpiirteitä jotka eivät sovikaan yhteen. Toinen tai molemmat voivat myös muuttua, tämä tapahtuu usein jos toinen on tai molemmat ovat olleet jotenkin epäkypsiä. Epävarmasta renttuja hyysäävästä naisesta voi tullakin itseään kunnioittava ja rakastava, puolensa pitävä henkisesti vahva nainen, joka ei suostukaan enää mahdollistamaan toisen kehityksen puutteita. Tai sitten toinen voi kuvitella että kumppani paranee vaihtamalla- tosin joskus näin voikin olla. Vaihtoehtoja jäiseltä kalliolta alas suistumiseen on satoja.

Jotain siinä pitää kuitenkin olla. Siinä mikä pitää parit yhdessä. Jos kumppani tuntuu alusta saakka kaiken myös lisäksi myös hyvältä ystävältä,se on hyvä merkki. Pitää myös pystyä kunnioittamaan toista ihmisenä. Ainakaan minä en voisi rakastaa ihmistä jota en sydämestäni kunnoita. Pitää myös voida olla täysin oma itsensä- niin, ihan piereskelyä ja nenänkaivuuta myöten.

Mikä sitten on rakkauden resepti, millä saa liiton kestämään? Siihen tarvitaan liukuesteet kenkiin, jotta pystyy kulkemaan jäistä kalliota ylöspäin. Lisäksi kärsivällisyyttä, ja pyykkipoika. Niin, nenään, niiden pierujen varalta.

Reklamaatio maailmankaikkeudelle

Taas tänä aamuna junassa tuli mieleen yksi lempi-pohdiskelunaiheeni. Katselin kaikkea mitä ihminen on valmistanut ja rakentanut. Kaikki pienetkin yksityiskohdat joku on tehnyt. Ihminen on tehnyt rakennukset, autot, junat, kiskot, katulamput, naapurin mustin talutushihnan. Sitä kaikkea on vaikea käsittää. Varsinkin kun ajattelee, että vaikka ihmiset ovat tehneet materiaalisesti lähes tavallisen pulliaisen käsityskyvyn ulkopuolelle meneviä asioita, miten on mahdollista, että henkisesti ihmiskunta kokonaisuutena on todella huolestuttavan alhaisella tasolla. Ajattelen tässä itsestäänselviä asioita kuten lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, epäitsekkyys ja empatia.

Absoluuttista totuutta siitä, miten tämä maailma on syntynyt, ei voi kukaan esittää. Ei ole siis ketään kelle osoittaa reklamaatiolomakkeen.Teenpä siis reklamoinnin tässä ja nyt.


Se joka tämän koko systeemin kaikkine puineen, merineen, järvineen, jokineen, ihmisine ja eläimineen on suunnitellut, on jättänyt työnsä pahasti kesken. Ihmisen aivot ovat jääneet viimeistelemättä. Ihmiselle on luotu kyky tehdä ihan uskomattomia koneita, laitteita ja rakennuksia. Mutta valitettavan useille ei ole luotu riittävää määrää rakkautta. Ja kun ei ole rakkautta, ei voi rakastaa itseään, puhumattakaan muista. Tämä mahdollistaa sodan, oikeassaolemisen tarpeen, itsekkyyden, julmuuden ja pahuuden. Ja tämän kaiken ihmiset sitten opettavat lapsilleen, sukupuolesta toiseen.


Entä sitten, jos palaset ihmisen aivoissa olisivatkin asettuneet täysin kohdalleen? Olisivatko ihmisen henkiset resurssit jakautuneet vähemmän materialistiselle tasolle, enemmän sisäiseen onneen ja rauhaan ja hyvän mielen tuottamiseen muille? Millainen maailma olisi silloin? Olisivatko asumuksemme kenties hieman yksinkertaisia, tarvitsisimmeko rahaa tai tätä yletöntä määrää materiaa ympärillemme? tarvitsisimmeko aseita, puhumattakaan mielialalääkkeistä? Jos ei olisi tehtaita, ei autoja, voisiko maailman luonto paremmin?


Toivottavasti tämä menee perille sille joka tästä kaikesta on vastuussa. Ja vielä, että jos sattuisikin käymään niin että tämän elämän jälkeen olisikin vielä uusi elämä, niin kiitos, sellaiseen paikkaan mitä yllä kuvailin. Kyllä minä pystyn elämään ilman värikkäitä Desigualin mekkojani. Ihan oikeasti.

Ihminen

Ihmiselämää mielenkiintoisempaa ei minusta ole olemassakaan. Joka ikinen ihminen on kuin kävelevä kirja, tai nykyaikaisemmin muistitikku. Jokaisen ihmisen sisäisellä muistitikulla on valtavat määrät erilaisia tiedostoja. Muistot, ilonaiheet, tunnelukot, vahvuudet, heikkoudet, historia, nykytilanne, miten persoona on muuttunut erinäisten tapahtumien seurauksena, hiuoutunut kuin kivi meren rannalla, yhä sileämmäksi ja sileämmäksi. Silti säilyttäen osan rosopinnastaan koko elämänsä ajan, useinmiten. Sillä valmista ihmistä ei olekaan.

Jokainen  tapahtuma muokkaa meitä. Vaikka luulemme että elämä vain on, ja kuluu päivästä toiseen, niin silti muistikortillemme tallentuu kymmeniä tuhansia asioita joka ikinen päivä. Kevään ensi kukkasesta keskikesän pyrstönsä pudottavaan sisiliskoon, ensihenkäyksestä viimeiseen henkäykseen.

En puutu tässä siihen, onko mielestäni tällä kaikella jokin tarkoitus, vai onko kaikki ihmiselon tapahtumat täysin merkityksettömiä. Tai loppuuko kaikki, vai alkaako alusta. Minulla on, kuten todennäköisesti nlähes jokaisella, oma näkemykseni näistäkin asioista, mutta sitä en ala tässä sen kummemmin avaamaan. Arvostan erilaisia näkemyksiä, ja annan tilaa toisten näkemyksille, vaikka ne eroaisivat omistani paljonkin.

Mutta palatakseni alkuun, ihmiselämään. Minulle jokainen ympärilläni havaitsema ihmiselämä on merkityksellinen-kuten olen jo kertonut tässä blogissani useaan otteeseen, en koskaan väsy tarkkailemaan ihmisiä. Väenpaljoudessa se on kaikkein helponta, koska sen voi tehdä täysin anonyymisti, varsinkin jos käyttää aurinkolaseja. Minä pystyn lukemaan ihmisestä paljon, hänen pukeutumisensa, kävelytyylinsä, pukeutumistyylinsä, ilmeidensä ja eleidensä perusteella. Jopa rullaportaita vastakkaiseen suuntaan metrosta tullessani saatan tehdä kymmenen sekunnin pika-analyysejä ihmisistä. Myönnän, että joskus analyysit ovat varsin negatiivisia. Mutta en pidä sitä vasrinaisesti pahana asiana. Enemmänkin etuoikeutenani-saada eturivin lippu maailman suurimpaan näytelmään- elämään, sekä lisäksi nähdä satoja tuhansia toinen toistaan kiehtovampia lyhytelokuvia, aiheena ihminen.

Erityisesti minua kiinnostaa ns. laitapuolen kulkijat. Mitä luonteenpiirteitä esim. koditon alkoholisti omaa, joita ns. kodillisilla ihmisillä ei ole. Ja mitä luonteenpiirteitä hänellä ei ole? Mikä ajaa joskus ihan tavallisen, työssäkäyvän ja perheellisen ihmisen kadulle kodittomaksi, roskiksista ruokaa ja vaatteita tonkimaan, tai pyytämään ohikulkijoilta rahaa, jotta saisi Alkon halvimman viinapullon, tai edes jotain halpaa viiniä, Gambinaa tai Aperitaa. Mikä saa ihmisen luopumaan? Voiko pelkkä voimakas riippuvuus olla syynä, vai tarvitaanko lisäksi muitakin luonteenpiirteitä, kuten taipumusta luovuttaa, itsearvostuksen puutetta tai masennustaipumusta? Monet alkoholistit ovat herkkiä ja älykkäitä. Tai jospa vain pelkästään riippuvuus vie voiton, asettautuen ihmisen elämässä kaikkein korkeimmalle sijalle?  Tätä en väsy koskaan pohdiskelemaan. Enkä tee sitä tuomitsevassa mielessä, vain pelkästään mielenkiinnosta. Minusta laitapuolen kulkijat ovat suunnattoman mielenkiintoisia.

Toinen  mielestäni erittäin kiinnostava ihmisryhmä ovat vanhukset. Miten paljon persoona muuttuu iän karttuessa? Mitkä piirteet korostuvat, mitkä heikkenevät, mitkä häviävät kokonaan? Itse jo reilun neljän vuosikymmenen mittaisessa elämässäni olen ehtinyt huomata, että persoona muuttuu koko ajan. Kärsimyksen kautta jalostuminen tapahtuu kaikkein nopeinta tahtia. Sairaudet myös muuttavat ihmistä-joskus katkeroittavat, joskus jalostavat. Itselleni suurin jalostava tekijä oli ehdottomasti tahaton lapsettomuus, josta ehdin kärsiä kaikkiaan viitisentoista vuotta.

Mutta mikä tekee alati hymyilevän, puuhakkaan mummelin jolta riittää ystävällinen sana jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle, tai sapekkaan kauppajonoissa etuilijan, jonka mielestä kaupassa saa huonoa palvelua jos hän ei pääse jonon ohitse?

Mikä sitten määrittelee, millä tavoin mikäkin kokemus vaikuttaa ihmisen elämään? Mikä jalostaa, mikä kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä saa kokonaan luovuttamaan, niin että muuttaa veneen alle Perojen ja Enskojen seuraan?

Mikä saa ihmisen perusvaloisaksi, mikä nostaa toisen ihmisen nenän taivasta kohti, niin ettei hän pidä esim. itseään vähemmän kouluja käyneitä maan matosta arvokkaampina. Mikä saa lapsen silmät loistamaan, entä vanhuksen. Mikä saa meidät rakastamaan, ja vihaamaan. Miten viha muuttuu rakkaudeksi ajan myötä, harvemmin toisinpäin.

Ihminen, tuo kaikista teoksista moniulotteisin, luomakunnan kiehtovin.

Täytyy todeta, etten haluaisi kyllä sittenkään olla eläin, edes Norsu. Mieluiten olen Ihminen.