Minä en ole oikeasti niin yksiselitteinen persoona kuin miltä näytän. En ole oikeasti välitön, reipas, sanavalmis ja rohkea, vaikka sitä ei kovin moni usko. En edes kovinkaan sosiaalinen, sitäkään ei moni usko. Ehkä illuusio sosiaalisesta, sanavalmiiista naisesta syntyy siksi, että olen puhelias.
Kaikkein huvittavinta minusta on ollut kuulla, että joku on joskus pitänyt minua pinnallisena. Miten metsään voikaan mennä! Avoin olen, joskus liiankin avoin, mutta sellainen olen. Jos joku muu ei ole, vaistoan sen, ja vetäydyn.
Vaisto, intuitio. Ne ovat osa minua, ovat aina olleet, ja ovat niin kauan kuin hengitän. Pelkästään toista ihmistä katsomalla vaistoan paljon sanattomia viestejä- äänensävystä, ilmeistä, eleistä, katseista. Näen kuka on rehellinen ja kuka ei. Näen kuka on avoin, ja kuka ajattelee että nii-i, hölpötä sinä räpätäti siinä vaan itsestäsi, minä en puhu sulle kuin säästä! Näen myös ihmisen henkisen tilan. Useinkaan en haluaisi nähdä.
Liikun julkisilla paljon Helsingissä. Siellähän ei saa katsoa muita. Paitsi jos on aurinkolasit päässä niin ettei kukaan huomaa miten katselen muita ihmisiä. Se on yksi lempiharrastuksistani, muiden ihmisten katseleminen ja heidän lukemisensa- jokainen ihminen on kuin kirja, kuten olen aiemminkin maininnut.
Olen tarkkailija. Olen puhelias mutten seurallinen. Olen kameleontti joka vaihtaa väriä fiiliksen mukaan. Olen hilpeä, tylsistynyt, energinen, masentunut tai totaallisen kyrpiintynyt.
Joka paikasta tulvii jatkuvasti aivoihini informaatiota. Siksi ahdistun Helsingin keskustassa. Aivoni eivät voi ohittaa informaatiotulvaa, mutta eivät myöskään ehdi käsittelemään kaikkea mitä niihin tulvii. Naurunkäkätys, lapsen itku, autojen äänet, puolisammuneen puliukon örinä, sireenin pistävä vinkuna. Samalla näköhavainnot tulvivat aivoihini ja aiheuttavat erilaisia tuntemuksia. Mikään mitä näen tai kuulen, ei ole ohitettavissa, kun omaa erityisherkän aivot.
Jännitän uusia ihmisiä, koska en tiedä ovatko he ystävällisiä. Ja ihminen joka on minulle epäystävällinen ilman syytäni, saa aikaan mielessäni valtavan tunnekuohun ja tukahdutetun raivon.
Nautin asumisesta maalla. Siellä aivoni saavat levätä. Tosin tarvitsisin takapihalle jonkun paikan jossa voisin rikkoa vanhoja astioita. Olen haaveillut että keräisin kirppisten lahjoituspöydistä ilmaisia astioita, joiden avulla voisin purkaa tukahdutettua maailmantuskaani. Sillä mikään ei ole minusta niin tehokas höyryjenpäästelykeino kuin lautasten rikkominen! Se murskaantuvan keramiikan ritinä!! Mikään ei ole sen kaunimpaa, kun päänuppi oikein savuaa!
Havaitsen kaiken, tunnen kaiken, otan vastaan kaiken, suodattamattomana. Välillä se on raskasta. En pysty ohittamaan yhtään torjuvaa, alentuvaa tai suoarastaan ilkeää sanaa. Silti minun on tehtävä niin aina välillä. Koska täällä käyttäydytään korrektisti, tunteita ei sovi näyttää liikaa.
Minä olen kuin hajuvesi lihapullassa. Koita siinä sitten sopeutua. Onneksi tosin suurimmaksi osaksi minulla on ihan kivaa, koska vaikka suodatus ei toimi ihan kunnolla vieläkään, siivilöintitekniikka alkaa olla jo suht hanskassa. Lähden kotimatkalle, kaupungin läpi, siivilä takataskussa.
