Aulikin toripäivä

Tänään tarkkailin taas ihmisiä.

Aulikki on 72-vuotias eläkeläinen Helsingin Hakaniemestä. Poika on sanonut hänelle monesti, että hänen pitäisi muuttaa jonnekin rauhallisemmalle asuinalueelle, mutta hän on Hakaniemeen juurtunut, vietettyään siellä kaikkiaan viisi vuosikymmentä. Edesmenneen Eino-aviomiehensä kanssa hän sinne muutti nuorena, ja siellä on myöskin viihtynyt, tilavassa neljännen kerroksen huoneistossaan.

Aulikki käy usein kauppahallissa ostamassa Misse-kissalleen kalaa, koska siellä on paremmanlaatuista kalaa kuin kaupoissa. Kauppahallista tultuaan Aulikki pysähtyi torille nauttimaan kupillisen kahvia. Ihmeesti sitä tekee vaan kesäkuumallakin kuumaa kahvia mieli. Aulikki katseli ympärilleen kahvia siemaillessaan, ja huomasi viereisessä pöydässä istuvan, arviolta vähän vailla nelikymppisen naisen, jolla oli rattaissa istuva pieni sinisilmäinen, kiharatukkainen poika mukanaan. Aulikki hymyili ja vilkutti pojalle, poika hymyili hänelle ensin leveästi, ja sitten kikatti, ja vilkutti. Aulikille tuli hyvä mieli. Noin Harrikin oli aina lapsena tehnyt, ei ollut koskaan vieraita ujostellut. Sääli vaan kun Harri ei meinannut löytää itselleen kunnon naista. Olisi jo mukavaa saada lapsenlapsia. Oli sillä nytkin joku, mutta sitä ei laskettu, mikä lie ulkomaanelävä. Ankela vai mikä sen heitukan nimi oli, ei sitä osannut edes lausua.

Aulikki näppäili Harrin numeron soittaakseen ja kysyäkseen, joko Harri oli löytänyt suomalaisen naisen, ja unohtanut sen amerikkalaisen hepsankeikan. Nenässäkin sillä letukalla oli rengas, ihan kuin mummon vanhalla sonnivainaalla, hyi olkoon.

Harrin puhelin tuuttasi varattua. Pian Harri vastasi, sanoi soittaneensa väärään numeroon, kun yritti soittaa Angelalle. Miksei hänen rakas, fiksu poikansa voisi jo unohtaa sitä mustiin pukeutuvaa pahan lähettilästä, ja tuoda hänelle näytille jonkun kivan ja siistin näköisen suomalaistytön, joka osaisi virkata.

Aulikki kutsui poikansa illalla syömään. Sen jälkeen hän lähti kotia kohti viemään Misse-kissalleen tämän aterian, ennen kuin se alkaisi löyhkätä hänen kassissaan.

Kaukorakkautta

Väärään numeroon tulleen viestin aiheuttama Tajunnanvirta-tarina:

Harri heräsi aamulla siihen että aurinko paistoi suoraan silmään. Jipii, taas hellepäivä, hohhoijaa. Kyllä tämä jo saisi pikkuhiljaa riittää. Hän ajatteli Angelaa, kuinka tämä oli käynyt hänen luonaan joulukuussa, kun oli valtavasti lunta ja lämpötila lähes 60 astetta viileämpi kuin nyt. Angela varmaan hämmästyisi tätä lämpöä. Harri kierähti toiselle puolelle sänkyä, ja nuuhki tyynyä, tuoksuisiko siinä enää Angelan shampoo. Ei tuoksunut enää, se oli jo ajat sitten haihtunut. Mitä lienee amerikkalaista megatuoksuvaa hiuskuontalonpesutököttiä ollut, kun tuoksui tyynyssä kevääseen saakka. Harri ei raaskinut pestä tyynyliinaa ollenkaan Angelan käynnin jälkeen, nyt sen varmaan voisi jo pestä, kun oli kerran menettänyt ihanan tuoksumuistonsa.

Angela oli niin kaunis ettei Harri ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista naista. Tukka oli paksu, musta ja kihara, ulottui ristiselkään saakka. Silmät olivat auuret ja vihreät ja suu.. Harrille tuli ensin mieleen sana sensuelli. Joskus kauan aikaa sitten aikaan Angela olisi varmaan poltettu roviolla noitana. Kun kaiken muun lisäksi Angela pukeutui aina mustiin, Harri ei olisi yhtään ihmetellyt, jos Angela olisi kirjastosta lähtiessään ottanut menopelikseen luudan, jonka hän olisi kirjastoreissun ajaksi parkkeerannut polkupyörätelineeseen. Musta kissakin Angelalla oli, siellä kaukana Iowassa. Tai niin Angela oli ainakin kertonut, Harri ei tiennyt oliko se totta, vai oliko Angelan mielikuvitus alkanut laukata liiaksikin, Harrin verratessa häntä kauniiseen keskiaikaiseen noitaan.

Siellä Angela oli istunut, risti-istunnassa kirjaston epämukavalla tuolilla, ja lukenut Dickensiä. Harri oli joskus yrittänyt tutustua kyseisen henkilön teoksiin, heikoin tuloksin. Uni oli yllättänyt jo toisen sivun jälkeen. Harri ei sen jälkeen ollut uskaltanut edes yrittää.

Harri rakastui päätä pahkaa, ensi silmäyksellä nähdessään Angelan siinä kirjaston tuolilla. Tuo tyttö olisi hänen tuleva vaimonsa. Harri ei tunteellisena miehenä mahtanut mitään sille, että pieni kyynel hiipi hänen silmänurkkaansa, kun hän ajatteli heitä kahta istumassa kauniina kesäpäivänä puutarhan penkillä, ja heidän kauniita lapsiaan kirmailemassa lähistöllä. Tuota tyttöä hän ei päästäisi koskaan pois silmistään, tuota tyttöä hän pitäisi kuin kukkaan kämmenellään.

Harri ei epäröinyt, vaan meni kysymään Angelalta varmuuden vuoksi englanniksi, että voisiko Angela joskus harkita menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Harri järkyttyi itsekin kun huomasi mitä tuli sanoneeksi, mutta tehtyä ei saanut enää tekemättömäksi. Harrin hämmästykseksi Angela vastasikin, että miksei, kunhan tutustutaan ensin. Hyvän vastaanoton osasyynä saattoi olla aika pitkälti Harrin komea ulkonäkö. Tai ei se varmaan ainakaan asiaa pahentanut.

Harri palasi nykyhetkeen. Noin kaikki oli alkanut kaksi vuotta sitten. Kunhan molemmat saisivat opiskelunsa päätökseen, he asettuisivat asumaan joko Suomeen tai Yhdysvaltoihin, sitä ei oltu vielä päätetty. Tai ehkä he muuttaisivat ihan muualle, esimerkiksi Sveitsiin, jossa kumpikin oli käynyt useasti.

Harri laittoi Angelalle tekstiviestin. Angela ei vastannut, vaikka yleensä vastasi pian. Meni monta tuntia eikä vastausta kuulunut. Harri huolestui, mikä nyt mättää. Harri soitti Angelalle. Vastaaja olikin joku ihan vieras nainen. Harri hämmentyi ja meni sanattomaksi. Miten oli mahdollista, että hän muisti Angelan numeron väärin? Harri pyysi anteeksi väärää numeroa, ja lopetti puhelun. Pian tuli tekstiviesti, jossa sama, äsken puhelimeen vastannut nainen kertoi että viestikin oli tullut hänelle. No niin, ilmankos Angela ei vastannut. Ei ollutkaan siis syytä huoleen, hänen tyttönsä rakasti häntä edelleen. Epävarmuus vaihtui onnen tunteeseen., Harri heittäytyi sängylle, Angelan puolelle, nuuhkaisi tyynyä josta Angelan tuoksu oli jo kaikonnut, ja alkoi näpytellä rakkaalleen uutta viestiä.

Sammioituva Helsinki

Näin helteillä sitä haluaisi mieluiten olla koko ajan mahdollisimman viileässä, vaikkapa uima-altaassa.

Kun melkein kaikki on jo keksitty, onkohan kukaan keksinyt kannettavaa uima-allasta? Siis sellainen mikä kulkisi mukana koko ajan. Sammio, jossa olisi vain pään- käden- ja jalanreiät, tietty eristetyt, ettei vesi karkaa.

Välillä sammion sisään voisi vetää päänkin, ihan kuin kilpikonna. Ja vaikka jalatkin. Metrojuna voisi näyttää metkalta sisältäpäin, kun penkeillä olisi vain muutama sata sammiota. Silloin ei kenenkään helsinkiläisen tarvitsisi katsella sillä kuuluisalla, tyhjällä "minä olen tässä, mutten kuitenkaan ole täysin läsnä nykyhetkessä-ja vaikka olisikin, ei voisi vähempää kiinnostaa"- katseella.

Oikeastaan kaikki Helsinkiläiset voisivat helteillä käyttää näitä uudenlaisia kylpysammioita. Kuumana päivänä joka puolella olisi vain liikkumattomia sammioita. Sammion ulkopintaan jokainen voisi kirjoittaa nimensä, jos siis haluaisi olla tunnistettavissa, eikä täydellisen anonyymi.

Tokoin rannassa olisi rivissä viinalta lemahtavia sammioita, joissa lukisi "Pera", "Arska", "Jaska", "Enska" jne. Välillä sammioista työntyisi esiin käsiä, jotka ottavat ulkopuolelta lisää juotavaa.

Sammion kanssa voisi ilman muuta myös kävellä, ajaa autoa, tai oikeastaan mitä vaan. Sammio voisi olla sen verran elastinen, että se soveltuisi ahtaisiinkin paikkoihin.

Ainut mitä sammion kanssa ei voisi tehdä, olisi sotiminen ja tappelu. Siispä aina kuumina kesinä kaikki rakastaisivat toisiaan, ja vilvoittelisivat sammioissaan.

Lähdenpä heti hankkimaan patenttia.

Humanoidien rusketussuunnitelma

Ihmisillä on monia tapoja, jotka ovat oikeastaan täysin älyvapaita. Tulee mieleen taasen, että jos avaruusoliot tarkkailisivat meitä, he pitäisivät meitä totaalisen kaheleina.

Otetaan nyt vaikka auringon otto uimarannalla: Sadoittain, jopa tuhansittain ihmisiä makaa tulikuumalla hiekalla, paahtavan auringon paisteessa, vierivieressä kuin sillivainaat purkissaan, niin että voivat lähes haistaa kanssamakoilijansa kainalohien lemahduksen. Toiveena on, että aurinko polttaisi ihon pintakerrosta niin että se muuttuisi ruskeaksi. Ai miksikö? No siksi että se näyttää hyvältä. Ai miksikö? No tuota, ööööö.. niin, en osaa kyllä tuohon vastata.

Tanssimista pidin tuolla taannoin hassuna toimintona, mutta auringonotto melkeinpä ajaa ohi. Jos jollain muulla planeetalla kuin maassa, on alyllistä elämää, edes jotakuinkin ihmisen kaltaista, niin uskonpa etteivät ne olennot grillaa itseään auringossa. Tai no, sen mitä olen nähnyt kuvia niistä isosilmäisistä, isopäisistä örkkimörkeistä, niin kovin ovat kalpeansorttisia. Varmaan poskipuna on heidän planeetallaan yhtä suuri villitys kun meillä auringonotto, sekä erilaiset rusketusvoiteet.

Tuosta tulikin mieleeni, että sitten kun joku keksii aparaatin millä voi ottaa kontaktia humanoideihin, niin minähän voisin alkaa myydä heille itseruskettavia voiteita. Ettei heidän tarvitsisi alentua grillaamaan itseään puolialastomana yleisellä uimarannalla.

Laiskanletkeä laiskiainen

Kuumuus saa aivot pysähtymään. Kaikki minkä vaan suinkin voi jättää kuumalla säällä tekemättä, kannattaa jättää hamaan tulevaisuuteen, ja hoitaa vain pakolliset.

Tästä päästään taas siihen aiheeseen, että mikä eläin haluaisin olla. Kuumalla säällä haluaisin olla ehdottomasti laiskiainen. Jos muistan oikein, tämä rennonletkeä luontokappale liikkuu enintään metrin tunnissa. Se sopisi oikein mainiosti.

Tykkäisin roikkua ylösalaisin puussa, ja käydä maassa vain kakalla. Tai no oikeastaan kakkisinkin mielelläni siellä puussa, mitä sitä turhia maassa käymään. Sitäpaitsi koska laiskiaiset kakkivat vain kerran kuussa, se tuskin haittaisi jos laskisin kuukauden skeidalastini sieltä puusta käsin. Voisin pitää sillä kutsumattomat vieraat loitolla.

Vieressäni voisi myös olla jotain virvottavaa juomaa. Ai niin mutta eivät laiskiaiset varmaankaan juo olutta tai siideriä, vaan jotain mauttomampaa. No ei se mitään, vesikin on hyvää, eikä siinä ole turhia kaloreita.

Parturissa kävisin ainakin heti laiskiaisen urani alkajaisiksi, sekä manikyyrissä. Voisin ottaa pitkiin kynsiini vaikka jonkun kivan lakkauksen, ja vaikka jotain hileitä ja blingblingejä, näyttäisin edustavammalta siellä puussa hengaillessani.

Tykkäisin siitä että turkissani kasvaisi levää. Vihreä on lempivärini, ja tarjoamalla levälle kasvualustan, voisin olla hyödyksi. Levän kasvattaminen karvastossaan olisi huimasti helpompaa, kun raataa duunissa.

Joo. Tuota voisi oikeasti harkita, laiskiaisen uraa. Kukaan ei edes kajoaisi peppuuni syödäkseen sen, tai tunkeakseen koukun siitä sisään syöttääkseen minut kaloille, eli ne syyt miksen halunnut tuolla aiemmin olla sika tai kastemato.

Ennen laiskiaiseksi ryhtymistäni voisin kuitenkin hieman nautiskella tästä ihmisen elosta, ja uida, syödä jäätelöä ja grillata nahkaani. Ja ennen kaikkea kävellä kahdella jalalla.

Koirankakkakyltti

Sairaan ja kieroutuneen huumorintajun omaavana, vähän vaille nelikymppisenä naisena eläminen ei ole aina helppoa. Joutuu jatkuvasti pidättelemään naurukohtausta, mikä saattaa tulla juuri silloin kun kukaan muu ei naura, ja varsinkin sellaisille asioille joita monikaan muu ei pidä huvittavina. Jos olisi 15-vuotias, se olisi ehkä ymmärrettävämpää.

Äkkiseltään tulee mieleen kyltti, jolla haluttiin ilmaista ettei koirien ole suotavaa tehdä tarpeitaan kyseiselle alueelle. Kyltissä oli vinttikoira, joka kakki selkä köyryssä, todella antaumuksella. Pökäle oli suurempi kuin koiraparan peräpää konsanaan. Minäpä en tietenkään osannut suhtautua kylttiin sillä tavalla kuin normaalin, aikuisen ihmisen voisi kuvitella kyseisenlaiseen kylttiin suhtautuvan- ohittavan sen katseellaan puolihuolimattomasti, mielessään todeten, että kappas, tuossa on tuollainen kyltti. Ei, minäpä repeän valtaisaan, maita tärisyttävään nauruun, josta tulee maha kipeäksi ja lähestulkoon pissat housuun. Moneen päivään en voi unohtaa sitä kyltin vinttikoiraressukkaa, jonka persuksen tuo valtaisa jööti oli halkaista.

Turha myöskään edes kuvitella, että jonkun tahaton pieru, tai lahkeesta tursottava vessapaperinpala jättäisi nauruhermoni rauhaan. Puhumattakaan, jos jonkun nenään on unohtunut pieni, vihreä, puoliksi kovettunut räkäpalleroinen.

Olen yrittänyt pitkään keksiä jotain tiettyä mantraa, jota voisin mielessäni hokea, aina kun tämä epäasiallinen, tahaton naurukohtaus meinaa iskeä. En ole keksinyt, koska minua alkaa naurattaa. Se johtuu siitä että minulle ei koskaan tule mieleen mitään muuta mantraa kuin jotain täydellisen päätöntä, kuten osmankäämikakkakuorianen tai sukkamehun makuinen mehujää.

Joskus olen miettinyt, millaistahan olisi omata sivistynyt huumorintaju. Millaisillehan vitselle nauraisin, tykkäisinkö enää Benny Hillistä tai Mr Beanista? Tuskinpa. Hymähtelisin niille vain, ja tuumaisin että älyltään alikehittyneet nauravat tuollaisille.

Lapsena luulin, että kun ihminen vanhenee, hän muuttuu vakavaksi ja menettää kokonaan huumorintajunsa, oli se sitten älyllinen tai älytön. Ei pidä paikkaansa. Tätä menoa kikatan vielä vanhainkodissakin kylttiä, jossa vinttikoiraparka hankkiutui eroon pitkään vaivanneesta ummetuksestaan.

Lapsen lailla

Lapset ovat itseilmaisussaan esimerkillisen vapautuneita. Kun harmittaa tai sattuu, voi huutaa suureen ääneen, ja kun riemastuttaa, voi nauraa käkättää sydämensä kyllyydestä, ilman että kukaan miettii, onkohan tuolla tyypillä jäänyt aamulääke ottamatta.

Se on sääli, että yhteiskunta vaatii aikuiselta ihmiseltä tunteidensa peittämistä ja itsehillintää. Liiallinen itsehillintä voi lopulta täyttää maljan äärimmilleen, ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, niin kuin olemme viime päivinä saaneet lehdistäkin lukea.

Itse huomaan aika monesti unohtavani olevani aikuinen, tai ainakin juuri sen, millaista käytöstä yhteiskunta minulta odottaa. Hypin riemusta, ulvon naurusta niin että pissa meinaa tulla housuun. Itken pettymyksestä tai ilosta, hypin ja pompin, hillun ja heilun.

Olen huomannut, että varsinkin negatiivisten tunteiden liiallinen patoaminen saa aikaiseksi suoranaisen tulivuorenpurkauksen, sitten kun ne lopulta pääsevät pääni sisältä ulos. Siksi onkin parempi huutaa perkeleitä, kun pihistä itsekseen. Viis siitä mitä kukakin minulta odottaa. Minua rakastetaan omana itsenäni, ihmisenä joka ei ole kadottanut kykyään tuntea suuresti, aivan kuin lapset.

Nyt kun olen äiti, minun on helpompi olla oma itseni. Minun ei tarvitse enää peitellä ihan kaikkea itsestäni yhteiskunnan pakottaman muovinaamion alle. Tokihan rannalla iloisena ja antaumuksella vettä loiskutteleva melkein nelikymppinen nainen on uskottavampi, jos hän ilakoi pienen lapsensa kanssa, eikä esimerkiksi yksin.

Tirkistelyä

Köyhänä ihmisenä minä pidän ilmaisista huveista. Yksi suurimipia, ilmaisia huvejani on tarkkailla tuntemattomia ihmisiä ja kuvitella heidän elämänsä.

Citymarket: Leena ja Pertti Koivunen ovat aviopari, joka on ollut naimisissa 32 vuotta. Suhde ei enää kukoista, mutta tuttu ja turvallinen kumppani voittaa aina yksinäisyyden, sitäpaitsi onhan heillä lapset. Leenalla ja Pertillä on kaksi lasta, 28-vuotias Sirkku ja 22-vuotias Joni. Leena ja Pertti ovat lähteneet ruokaostoksille, ja aikovat ostaa grilliruokaa. He aikovat grillata pitkästä aikaa, koska lapset tulevat kotona käymään, he käyvät harvoin samaan aikaan. Täytyyhän sitä juhlia herkkuruualla. Leena kiikuttaa kärryihin salaattitarpeita sekä broileria ja lohta grillattavaksi. Pertti halajaa kunnon makkaraa. Hän yrittää sujauttaa kaksi HK:n sinistä kärryihin, muiden ostosten alle. Mutta Leena huomaa kuin huomaakin tämän rasvaisen herkun, ja motkottaa Pertille tämän kohonneesta kolesteroliarvosta sekä ylipainosta. Perttiä harmittaa. Olut olisi tällä haavaa myös turha toivo. Onneksi hänellä oli jallupullo piilossa pannuhuoneessa. Leena ei koskaan huomannut mitään, kun hän kävi illan mittaan nappaamassa pieniä huikkia.

H&M : Janica Jalkanen on 15- vuotias, joka on juuri päättänyt yläasteen. Hän on menossa äidin mieliksi lukioon, vaikkei se häntä oikeasti kiinnosta pätkääkään.Hän haluaa muotisuunnittelijaksi, ja siinä ammatissa ei kirjaviisautta tarvita. Janica on vaatekaupassa äidin kanssa, tarkoituksena ostaa hänelle kesävaatetta. Janica on kasannut käsivarrelleen ison pinon mieleisiään vaatekappaleita. Hän yrittää sujahtaa sovituskoppiin näyttämättä hepeneitä äidilleen, mutta äidin haukankatse ei petä tälläkään kertaa. Äiti ottaa pinon, ja alkaa katsastaa vaatteita läpi. Äiti kauhistelee, että "Hui kamala mitä rättejä sinä olet kerännyt, näistä et pistä kyllä ainuttakaan päällesi. Tuollaisia kimaltavia, olkaimettomia toppeja ja lateksilegginsejä. Näillä ei todellakaan lähdetä sukuloimaan, nämä kuuluisivat pikemminkin Reeperbahnille, hyi olkoon mitä hutsuvetimiä!", äiti vaahtoaa. Janica lannistuu. Ei ole uutta tämä todellakaan. Siellä hän istuisi siis tämänkin kesän, Lempi-tädin ja Impi-mummin sohvalla kukallisessa paitapuserossa rusetti päässä juomassa sievästi kahvia posliinikupista. Hyvästi kesäfestarit, kaverit ja makeet kundit. Tosi ihkuu, DAA!

Päiväni Teletappina

Pohdiskelin tuossa aiemmin, mikä eläin haluaisin olla. Nyt keksin. En haluaisi olla eläin, vaan Teletappi.

Vaikkakin olen tullut siihen tulokseen että Teletapit ovat ihmisen luomia koe-eläimiä tai Roswelliin pudonneessa avaruusaluksessa olleiden avaruusolioiden jälkeläisiä, niin haluaisin olla yhden päivän ajan Teletappi. 

Nimeni voisi olla Heh hee, koska olisin aina iloinen ja tykkäisin kertoa (härskejä) vitsejä sekä tehdä muille pikku piloja. Lempileluni olisi pierutyyny. Kun Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai istuvat tuoleillensa syömään tappileipää, minä olisin laittanut aina jonkun tuolille pierutyynyn. Ja kun kaveri istuutuisi, kuuluisi vaan iso PRÖÖÖÖÖÖT. Sitten kaikki nauraisimme yhdessä, sanoisimme Hupsista, ja antaisimme toisillemme iiiiison halin.

Se päivä olisi ikimuistoinen. Ei tarvitsisi kantaa huolta mistään, ei laskujen maksusta, ei uutisten kauheuksista, ei ilmastonmuutoksesta, sademetsien tuhoutumisesta tai muustakaan. Voisin vain leikkiä kavereideni kanssa, syödä tappileipää ja tappivanukasta, kaatuilla nukkumaan keskelle ketoa silloin kuin huvittaa, halailla ja tanssia teletappitansseja.

Niin, senhän kaikki tiedämme että Teletappeja tarkkaillaan koko ajan ihmisten toimesta. Heidät on aivopesty toimimaan ihmisten haluamalla tavalla, mutta Teletappimaan asukit onkin ohjelmoitu unohtamaan kaikki turha ja varsinkin negatiivinen, ja keskittymään kaikkein olennaisimpaan, kuten syömiseen, nukkumiseen, viihtymiseen ja hellyyteen. Mitä sitä muuta oikeastaan tarvitsisikaan.

Parempaa stressilomaa en voisi edes kuvitella.

Ollaan apinoiksi

Minua on aina jotenkin ärsyttänyt ihmiset, jotka neuvovat muita silloin kun se ei olisi tarpeellista. Haluan tehdä itse omat päätökseni, olivat ne sittten hyviä tai huonoja, olenhan aikuinen ihminen.

Olen huomannut, että pelkkä pyyntö olla puuttumatta asioihini tuottaa harvemmin tulosta. Kun mietin, miten saisin tehokkaammin ilmaistua, etten tarvitse neuvoja, keksin että joka kerta kun joku neuvoo tai antaa mielestäni tarpeettomia elämänohjeita, alan leikkiä apinaa. Hypin yhdellä jalalla, päästelen eämääräisiä onk onk-ääniä, rapsuttelen päätäni ja peppuani, sekä alan etsiä pientä syötävää toisen hiuskuontalosta. Ja kaiken tämän teen ilman muuta mahdollisimman yleisellä paikalla.

En siis anna palautettani heti kun tämä neuvomistilanne on päällä, vaan vasta kun sopiva hetki koittaa. Voisin houkutella kohteeni esim. tupaten täyteen markettiin perjantai-iltapäivänä. Tapahtumapaikaksi voisin valita vaikka hedelmäosaston, koska siellä olisimyös banaaneja joista apinat tiettävästi pitävät. Voisin osoitella banaaneilla ohikulkjoita performanssini lomassa, ja huutaa TÄTÄTÄTÄTÄÄÄÄÄ kuolit!

Esitykseni päätteeksi voisin ilmoittaa, että tämä on siitä kun neuvoit minua. Voisi kuvitella että
pahi neuvomisenalu hellittäisi, ainakin muutaman, eri kohteissa toteutetun apinoitumisen jälkeen.

Tanssii luolamiesten kanssa

Tykkään kyllä itsekin tanssimisesta.Mutta tanssiminen, varsinkin se vapaa heiluminen mitä yökerhoissa ja discoissa harjoitetaan, on oikeastaan aika koomista: Iso määrä ihmisiä sulloutuu postimerkin kokoiselle, avoimelle lattiakaistaleelle ja hytkähtelee lähes kouristuksenomaisesti musiikin tahdissa. Jos avaruudessa jollain planeetalla tarkkailtaisiin maapallon toimintaa, siellä pidettäisiin takuulla meitä ihmisiä ihan täysin kaheleina.

Joskus mietin, kuka ja missä tilanteessa on aluperin keksinyt tanssimisen. Veikkaanpa että se on ollut joku energinen, lihaksikas partaukkeli joskus vuonna yksi ja kaksi, tai jopa ennen sitä. Koska silloin kaikki eläimet olivat isompia kuin nykyään, niin todennäköisesti silloin Maa-planeetalla on elellyt melkomoisen suurikokoisia muurahaisia. Ovatpa voineet olla jopa lihansyöjäsellaisia.

Tämä partaukkeli on sitten keksinyt, että kun vähän pomppii ylös alas, heittää jalkoja sivulle, keikuttaa pebaa ja heittelee tukkaa puolelta toiselle, se karkoittaa kroppaa pitkin kiipeilevät lihansyöjämurkut. Voin kuvitella kuinka ne murkut on sinkoilleet, kun Aatamin ja Eevan jälkeläiset ovat pistelleen jalalla koreasti.

Murkkujen karkoituksen lisäksi tuo nykyään tanssiksi kutsuttu liikehdintä on myös todennäköisesti pitänyt ihmiset lämpiminä. Huonoina matsästysvuosina kun saattoi noita nahkoja ja turkkeja olla hieman heikonlaiseisesti, tai sitten laiskuus on iskenyt eikä ole huvittanut lähteä metsälle. Mikä voisikaan olla mukavampaa kuin pysytellä kotiluolassaa ja jorailla.

Noiden lisäksi tanssilla olisi voitu karkoittaa tunkeilijoita. Silloin ei varmaan pahemmin itseään peseskelty. Näinpä tukan viskominen sekä kainalo-sekä jalkahikinen antaumuksellinen röyhyttely on todennäköisesti pitänyt  kutsumattomat vieraat hajun kantomatkan ulkopuolella.

Ihan sikana.

Olen joskus miettinyt, mikä eläin haluaisin olla, jos saisin vapaasti valita. Lajinvalintakriteereinäni olen yleensä pitänyt ensinnäkin sitä, että haluaisin edustaa lajia jota ei kukaan syö. Mutta sellaista ei olekaan. Ehkä norsu. Mutta toisaalta, saisin pelätä ihmistä, jotka haluaisivat minut pois päiviltä hampaideni takia. Se ei olisi kovinkaan mukavaa.

Lintuna olo voisi olla kiehtovaa. Mutta toisaalta, olen erittäin antisporttinen luonteeltani, suoraan sanottuna sohvapottu. Sitten minun pitäisi lentää kaksi kertaa vuodessa maailman toiselle puolelle. Lisäksi pelkään korkeita paikkoja. Just, ei tullut kauppoja.

Sikana olo olisi siitä mukavaa, että voisi kelliä kaiket päivät liejussa, syödä sekä röhkiä, röhröh, röhröh. Kukaan ei vaatisi mitään, saisi vain laiskotella, ja ottaa rennosti. Mutta jonain päivänä joku tulisi päästämään päiviltä, paistaisi persvärkkini uunissa ja söisi. Jaiks. Tarvitsen peppuani vielä. Ei siis tullut kauppoja siitäkään.

Kastemadon elämä kiinnostaisi myös. Mikä olisikaan sen mukavampaa, kuin lierehtiä mullassa päivät pitkät, ja lisääntyä itsensä kanssa. Ei tulisi aika pitkäksi, eikä olisi parisuhdehuolia. Ei tarvitsisi motkottaa kellekään että sinä se et taaskaan imuroinut vaikka lupasit. Mutta. Jonain päivänä joku pistäisi minut purkkiin, ja sen jälkeen pistäisi koukun peppuuni ja syöttäisi kaloille. Ei onnistu, jättäkää jo peppuni rauhaan.

Mikä eläin siis haluaisin olla? Vaikka kuinka mietin, tulee mieleeni ainoastaan apinan sukulainen, homo sapiens. Minun peppuani ei sentään kukaan syö.