Lapset ovat itseilmaisussaan esimerkillisen vapautuneita. Kun harmittaa tai sattuu, voi huutaa suureen ääneen, ja kun riemastuttaa, voi nauraa käkättää sydämensä kyllyydestä, ilman että kukaan miettii, onkohan tuolla tyypillä jäänyt aamulääke ottamatta.
Se on sääli, että yhteiskunta vaatii aikuiselta ihmiseltä tunteidensa peittämistä ja itsehillintää. Liiallinen itsehillintä voi lopulta täyttää maljan äärimmilleen, ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, niin kuin olemme viime päivinä saaneet lehdistäkin lukea.
Itse huomaan aika monesti unohtavani olevani aikuinen, tai ainakin juuri sen, millaista käytöstä yhteiskunta minulta odottaa. Hypin riemusta, ulvon naurusta niin että pissa meinaa tulla housuun. Itken pettymyksestä tai ilosta, hypin ja pompin, hillun ja heilun.
Olen huomannut, että varsinkin negatiivisten tunteiden liiallinen patoaminen saa aikaiseksi suoranaisen tulivuorenpurkauksen, sitten kun ne lopulta pääsevät pääni sisältä ulos. Siksi onkin parempi huutaa perkeleitä, kun pihistä itsekseen. Viis siitä mitä kukakin minulta odottaa. Minua rakastetaan omana itsenäni, ihmisenä joka ei ole kadottanut kykyään tuntea suuresti, aivan kuin lapset.
Nyt kun olen äiti, minun on helpompi olla oma itseni. Minun ei tarvitse enää peitellä ihan kaikkea itsestäni yhteiskunnan pakottaman muovinaamion alle. Tokihan rannalla iloisena ja antaumuksella vettä loiskutteleva melkein nelikymppinen nainen on uskottavampi, jos hän ilakoi pienen lapsensa kanssa, eikä esimerkiksi yksin.
Aivan ihana blogi sulla ja vaikutat todella upealta ihmiseltä :D Susta kyllä heti tuli mun idoli, ihana huomata, että joku osaa noin hienosti säilyttää tollasen lapsenmielisyyden ja antaa vaan mennä!!
VastaaPoistaWau, kiitoksia!! En ole kirjoittanut tätä blogiani ikuisuuteen, täytyy häpeäkseni myöntää että se vähän jäi alkuinnostuksen jälkeen. Mutta kommenttisi innoittamana taidankin jatkaa sitä mahdollisimman pian! :-)
Poista