Asiaton oleskelu kielletty

Tänään näin kyseisen tekstin sisältävän kyltin metroasemalta, ja tuli mieleen, että turhempaa sanaa tuskin on olemassakaan, kuin Oleskelu. Sana, joka ei kelpaa juuri mihinkään muuhun kuin kyltteihin, joita käytetään yleisissä tiloissa ilmaisemassa, ettei ole sallittua viettää siellä aikaa.

Tuota sanaa ei voi käyttää yhtään missään. Vai miltä kuulostaisi: "Mitä teit viime viikonloppuna? " En mitään, oleskelin vain." Tai että: "Tuletko illalla oleskelemaan luokseni?"

Turhia sanoja on paljon muitakin, kuten esimerkiksi puhekielessä käytettävä ilmaisu "palloilu". Se on jotakuinkin oleskelun synonyymi, mutta jollain tavalla kuitenkin mielestäni järkeenkäyvämpi. "Minä palloilin eilen kotonani koko illan" kuulostaa paremmalta kuin oleskelu, koska se luo illuusion edes jonkinlaisesta tekemisestä.

Anniskelu on minusta myös melko turha ja hyödytön sana, jota ei voi käyttää oikeastaan missään muussa yhteydessä kuin ravintoloiden anniskeluoikeuksista puhuttaessa. Tai no, olisihan se aika metkaa, jos puistokemisti kysyisi toiselta että "anniskeletko minulle huikan, Pertsa? "

Donnien salaliitto

Ikä on vain numeroita, sanotaan, mutta ei se ole, vaan paljon, paljon enemmän. Ikä luokittelee ihmiset kategorioihin, ja määrittelee miten heidän pitäisi käyttäytyä, puhua, pukeutua, mitä katsoa tv:stä, millaista musiikkia kuunnella jne. Jos poikkeat ikäsi määrittelemästä normista, olet poikkeava, ja ainakin yksi ihminen kauhistelee sinua, joko päin naamaa tai selän takana.

Nuo ihmisten asettamat normit on luotu vastustettaviksi. Laitan jalkaani legginsit ja farkkuminihameen, tai päähäni saparot, jos minua sattuu huvittamaan. Otan myös seisovassa pöydässä lasten ruokia jos ne näyttävät minusta hyviltä. Hihkun innosta Linnanmäellä laitteesta toiseen juostessani, ja kieltäydyn aina ja kaikkialla olemasta hillitty ja massaan hukkuva, niinkuin ikäisiltäni naisilta tunnutaan yleisesti odottavan. Minä olen minä enkä kukaan muu.

Silti on surullista näin kesäisin, kun kukaan mies ei enää katso minua ihaillen, vaikka olisin panostanut helletyyliini oikein viimeisen päälle. Ja silloin kun katsookin minua päin, niin huomaan takanani parikymppisen, hehkeintä aikaansa elävän Donnan. Niitä Donnia tuntuu pursuvan ovista ja ikkunoista, selluliitittomine reisineen, allittomine käsivarsineen, kaksoisleuattomine ja heltattomine siluetteineen ja rypyttömine silmänympäryksineen. 

Niillä Donnilla on joku salaliitto minua vastaan. Ne kokoontuvat illan hämärissä suunnittelemaan uusia taktiikoita minun masentamisekseni. "Joo, huomenna se menee tuohon leikkipuistoon, ja sitten lähikauppaan, kävellään kaikki siitä ohi siihen ja siihen kellonaikaan, ja laitetaan päälle pikkutopit ja mikroshortsit".

Ja taas tämä neljääkymppiä lähestyvä nainen viettää illan irvistellen peilille, ja nipistellen itseään eri puolilta. Henkisen käppänöitymisen voi estää ihan elämänasenteella, mutta ruumiillista ei, ainakaan vielä toistaiseksi.

Kaipa siihen vanhenemiseen tottuun. Kaikkeen tottuu, vaikka jääpuikkoon siellä minne aurinko ei paista.

Kuka keksi pahuuden?

Heh, on tullut aika paljastaa kaikkein hämärimmät lempi-pohdiskelunaiheeni.

Pohdiskelen usein sitä, miksi ihmeessä ja missä vaiheessa ihmisistä on tullut niin valtavan vihamielisiä toisiaan kohtaan. Alkoiko se jo silloin kun Eeva puraisi palan siitä surullisenkuuluisasta omenasta, vai myöhemmin?

Alkoiko se silloin kun apina alkoi saada yhä enemmän alyllistä kapasiteettia, ja huomasi, että tuo toinen lajitoverihan ei olekaan kiva, vaan se perhana syö mun sapuskat. Ja ei kun turpiin.

Enää ei ole useinkaan kysymys siitä että lajitoveri olisi uhka ravinnonsaannille, ja harvoin reviirillekään. Tai ei ainakaan meidän kotisohvalle ole kukaan pyrkinyt, ja sanonut että hus siitä häiritsemästä, tämä on nyt mun koti.

Miksi ihmeessä sitten ihminen suhtautuu usein niin vihamielisesti toisiin?

Kun kerran ihmiset omaavat paljon ainakin minun  rajallisen äo:ni ulkopuolelle menevää tietotaitoa, jota käyttävät moniin eri asioihin, mm. tekniikkaan, rakentamiseen ja erilaisen materian valmistamiseen, niin miksi sitä samaa kapasiteettia ei voisi käyttää kanssaeläjistä välittämiseen? Kaikki olisivat kuin yhtä suurta perhettä. Rikollisuutta eikä pahuutta ei olisi keksittykään, rahakin olisi siis hyödytöntä. Tekniikka olisi ehkä hieman kehittymättömämpää kuin nyt, mutta ei sitä osaisi edes kaivata, jos maailmassa vallitsisi rakastava energia.

Kun kerron jollekin ajatuksistani, minulle nauretaan, ja monesti sanotaan että ei sille mitään voi, ihminen nyt vain on ollut jo aikojen alussa sellainen, paha.

Mutta kukaan ei ole koskaan vastannut kysymykseeni-Miksi?

Haukankatseita ja ostamisen riemua

Ostamisessa on jotain kertakaikkisen koukuttavaa. Vaikken pidä itseäni mitenkään yltiömaterialistina, niin huomaan silmieni alkavan loistaa kun huomaan kauppojen -50% kyltit. Varsinkin sana "alennus" saa minut sekaisin.

Kaupassa työskennelleenä tiedän hyvin, että alennuksista suurin osa on vain pelkkää harhaa. Mutta silti huomaan sompailevani vaaterekkien seassa rattaiden kanssa, ja yrittäväni pitää poikani sen aikaa rauhallisena, että ehdin käydä vielä yhden rekin läpi. Jos löytyisi jotain ihan mielettömän ihanaa. Oikeasti en edes tarvitse vaatteita, eikä lapsenikaan, vaatteita on kaapit pullollaan.

Onneksi olen ihan yhtä onnellinen kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa shoppaillessani, kuin kaupoissakin. Voi hämätä itseään olevansa järkevä kierrätysihminen, ja samalla saa tyydytystä ostoholismilleen, joka on kuitenkin onneksi vielä suhteellisen lievää.

Henkistä tyydytystä tuottaa myös se, että tiedän etten ole yksin. Näin juhannuksen jälkeen näen kaupoissa sadoittain naisia joilla on silmissään juuri samankaltainen, kosteankiiltävä ostoskatse, joka on läheistä sukua saalista tarkkailevan haukan katseelle. Siellä me kaikki sompailemme rekkien välissä metsästämässä sitä täydellistä, kaunista ja ennen kaikkea edullista saalistamme. Kun sen vihdoin saamme käsiimme, olemme hetken tyytyväisiä, kunnes on pakko lähteä taas saalistamaan.

Miksi kaunis muuttuu rumaksi?

Mies ja nainen tapaavat, rakastuvat, ovat onnellisia. Joissakin tapauksissa määrittelemättömän ajan kuluttua plus alkaa muuttua miinukseksi, valkoinen mustaksi, positiivinen negatiiviseksi, valo pimeydeksi. Rakkaus muuttuukin vihaksi, ja toisiaan rakastaneet muuttuvat toistensa pahimmiksi vihollisiksi.

Mikä on tuo voima joka saa tuon muutoksen aikaiseksi? Lieneekö tuolla jossain pinnan alla kytenyt koko ajan ihan totaalinen epäsopivuus, joka odottaa vain sopivaa hetkeä näyttääkseen kasvonsa? Vai tulevatko muutokseen johtaneet syyt suhteeseen kenties myöhemmin. Johtuvatko tuohon muutokseen johtavat syyt sitten sisäisistä vai ulkoisista tekijöistä?

Mitä jos kumpikin osapuoli vain yksinkertaisesti PÄÄTTÄISI, että PRKL, mennään läpi vaikka harmaan kive, kunhan pysytään yhdessä. Auttaisikohan pelkkä tuon asian päättäminen paria pysymään yhdessä, kunnes kuolema erottaa? Onko yhdessä olo vain tahdonasia? Mitä jos kumpikin vain TAHTOO rakastaa toista, vaikka mitä tapahtuisi. Jos jompikumpi jossain vaiheessa unohtaa tahtovansa rakastaa toista, kaunis alkaa kuin huomaamatta muuttua rumaksi. Tuo pienen pieni musta rumuuden piste on kuin lumipallo joka vierii rinnettä pitkin. Ensin se on talon kokoinen, sitten vuoren. Kokonaista lumivuorta ei sitten enää lumikolalla siirretäkään.

Menenkin huomenna ostamaan lumikolan, jottei lunta pääse kertymään mieleeni niin paljon että tuo lumivuori pääsee kehittymään. Myydäänköhän niitä kesällä?

Ensivaikultelman pettävyys

Tänään olen miettinyt paljon ihmisen tuottamaa ensivaikutelmaa, kuinka väärässä se voikaan olla.

Pääosin mukava ja positiivinen ihminen voi antaa itsestään täysin päinvastaisen ensivaikutelman, jos ensitapaaminen sattuu olemaan huonolla hetkellä. Esim. jos kohtaan ensimmäistä kertaa uuden ihmisen tilanteessa, jossa tämä on juuri peruuttanut idioottimaisesti autoani päin, ei anna minusta ehkä samanlaista ensivaikultelmaa, kuin jos tapaisin saman ihmisen vaikka yhteisen tuttavamme syntymäpäivillä.

Myöskin alkoholin vaikutuksen alaisena olevan ihmisen tapaaminen ensimmäistä kertaa voi johtaa aika usein harhaan, kun yrittää tehdä jonkinlaisia päätelmiä hänen persoonastaan. Ihminen ainakaan harvemmin antaa itsestään kovin fiksua kuvaa humalassa, vaikka itse ehkä niin kuvittelisikin.

Itse onnistun harvemmin antamaan itsestäni juuri sellaisen ensivaikutelman, mitä oikeasti olen. Se taas johtuu enimmäkseen siitä, että  tunnen olevani jonkinsorttinen kameleontti, josta on todella vaikea päästä perille. Olen tuntenut itseni vähän päälle 38 vuotta, enkä vieläkään ole edes puoliksikaan perillä kaikista luonteenpiirteistäni ja ominaisuuksistani. Siispä kovinkaan syvällisen tulkinnan tekeminen luonteestani lyhyehkön tapaamisen perusteella on jokseenkin mahdotonta.

Miten sitten antaisin itsestäni mahdollisimman todenmukaisen ensivaikutelman? Tuohon kysymykseen on aika vaikea keksiä vastausta. Lienee paras olla vain oma itsensä, millä fiiliksillä nyt ikinä juuri tuolloin sattuukaan olemaan, ja luottaa siihen että toinen ei säikähdä, jos juuri tuo päivä ei ollut niitä kaikkein nerokkaimpiani.